Eräänä elokuun iltana, kun he olivat huoneessaan ja hänen vaimonsa oli juuri mennyt levolle sekä hän itse polvistui rukoukseen, kuuli hän ketun haukahtelua, sitten keveitä askeleita ikkunansa takaa ja hän näki vilahdukselta varjossa ikäänkuin eläinten hahmoja. Kiusaus oli liian suuri. Hän otti viinensä naulasta. Hänen vaimonsa hämmästyi. "Seuratakseni sinun tahtoasi teen tämän", sanoi Julianus, "mutta auringon noustessa palaan".
Hänen vaimonsa pelkäsi onnettomuutta tuottavaa seikkailua.
Julianus rauhoitti häntä; sitten lähti hän itsekin kummastellen epäjohdonmukaista menettelyään.
Hetken kuluttua linnan poika tuli ilmoittamaan, että kaksi tuntematonta tahtoi tavata linnan rouvaa, koska herra oli poissa.
Ja kohta astui huoneeseen vanha mies ja vanha vaimo, kyyryisinä, pölyisinä, pellavapukimissa, kumpikin keppiinsä nojautuen.
He rohkaisivat itseään ja selittivät, että toivat Julianukselle tietoja hänen vanhemmistaan.
Linnanrouva kumartui kuuntelemaan heitä.
Mutta neuvoteltuaan toistensa kanssa katseillaan, kysyivät he häneltä rakastiko Julianus vielä vanhempiaan ja puhuiko hän heistä joskus.
"Ah, kyllä!" sanoi hän.
Silloin huudahtivat he: