Saleissa oli vesisuihkuja, mosaikkeja; pihoilla koristettuja väliseiniä, tuhansia rakennustaiteen hienouksia, ja kaikkialla vallitsi sellainen hiljaisuus, että saattoi kuulla liinan kahinan tai huokauksen kaiun.
Julianus ei käynyt enää sotaa. Hän lepäili rauhallisen kansan ympäröimänä, ja joka päivä kansanjoukko kulki hänen ohitsensa osoittaen hänelle kunniaa polvien notkistamisella ja kätten suutelemisella itämaiseen tapaan.
Purppuraan puettuna makasi hän kyynäspäähän nojaten ikkunakomerossa muistellen muinoisia metsästyksiään; hän olisi tahtonut ajaa takaa gaselleja ja kamelikurkia aavikolla, kätkeytyä bamburuovostoon vaanimaan leopardeja, kulkea metsien halki, jotka olivat täynnä sarvikuonoja, kiivetä vaikeapääsyisimpien vuorten huipuille tähtäämään kotkia ja pyydystämään jääkarhuja meren jäätiköillä.
Joskus unissaan näki hän itsensä kuten isämme Aatami keskellä Paratiisia, kaikkien eläinten ympäröimänä; oikaisemalla käsivarttaan tappoi hän ne; tai kulkivat ne hänen ohitsensa parittain suuruuden mukaan elefanteista ja leijonista aina kärppiin ja sorsiin saakka aivan niinkuin sinä päivänä, jolloin ne astuivat Noakin arkkiin. Pimeässä luolassa heitti hän niitä keihäillään, jotka sattuivat maaliin; toisten kimppuun kävi hän salaa; hänen metsästyksellään ei ollut mitään loppua ja hän heräsi silmissä hurja intohimo.
Hänen prinssi-ystävänsä kutsuivat häntä metsästysretkille. Hän kieltäytyi aina, luullen tällaisella katumuksenteolla voivansa välttää onnettomuuttaan, sillä hänestä tuntui kuin eläinten tappamisesta riippuisi hänen vanhempainsa kohtalo. Mutta hän kärsi siitä, ettei voinut nähdä noita eläimiä, ja tämä hänen mielihalunsa kävi sietämättömäksi.
Hänen vaimonsa kutsui laulajia ja tanssijattaria viihdyttelemään häntä.
Hän teki puolisonsa kanssa retkiä maalle avonaisessa kantotuolissa; toisin vuoroin taas katselivat he, nojautuen purren laidan ylitse, kalojen sukeltelua vedessä, joka oli kirkas kuin taivas. Usein hänen vaimonsa heitti kukkia hänen kasvoilleen; maaten hänen jalkainsa juuressa soitteli hän kolmikielisellä mandoliinillaan; sitten pannen molemmat kätensä hänen olkapäilleen kysyi hän ujolla äänellä: — "Mikä teidän on, rakas herra?"
Julianus ei vastannut tai puhkesi hän nyyhkytyksiin; vihdoin uskoi hän eräänä päivänä vaimolleen tuon hirveän ajatuksensa.
Mutta hänen vaimonsa ei voinut sitä uskoa ja selitteli asian näin: hänen isänsä ja äitinsä olivat luultavasti kuolleet; jos hän joskus näkisi ne jälleen, niin mikä sattuma tai mikä tarkoitus veisi hänet tuohon hirveään tekoon? Siis ei hänen pelollaan ollut mitään syytä, eikä mikään estänyt häntä rupeamasta uudestaan metsästämään.
Julianus hymyili tätä kuunnellessaan, mutta ei päättänyt tyydyttää mielihaluaan.