Jo toisena päivänä karthagolaiset olivat huomanneet paimentolaisten leirissä erään kolmensadan miehen suuruisen joukon syrjässä muista. Ne olivat rikkaita, jotka jo sodan alussa olivat joutuneet vangiksi. Libyalaiset asettivat heidät aivan vallihaudan reunalle ja viskoivat heidän takaansa heittokeihäitä käyttäen heidän ruumiitaan suojamuurina. Näitä onnettomia oli vaikea tuntea enää, sillä heidän kasvonsa peittyivät likaan ja syöpäläisiin. Paikottain poisrevityn tukan alta näkyi rupia heidän päässään, ja he olivat niin laihtuneita ja ilettäviä, että muistuttivat risaisissa käärinliinoissaan makaavia muumioita. Muutamat vapisivat ja nauroivat typerästi; toiset huusivat ystäviään ampumaan barbareja. Heidän joukossaan yksi seisoi liikkumatta, pää kumarassa, sanaakaan sanomatta; pitkä valkoinen parta ulottui kahleissa oleviin käsiin asti; karthagolaiset tunsivat vihlaisevan tunteen aivan kuin olisivat nähneet tasavallan sortuvan, sillä tuo mies oli Gisko. Vaikka paikka olikin vaarallinen, niin kaikki tuppautuivat häntä näkemään. Hänen päähänsä oli pantu sorakivillä koristettu virtahevonnahkainen, naurettava tiara. Se oli Autharitoksen keksimä; mutta Matholle se oli vastenmielinen.
Hamilkar avasi vimmastuneena paalutuksen aikoen millä keinoin tahansa hankkia itselleen tietä; ja hurjalla vauhdilla nousivat karthagolaiset puolimatkaan kunnasta noin kolmesataa jalkaa. Mutta barbarit syöksyivät sellaisena laumana heitä vastaan, että heidän täytyi palata rintamaansa. Eräs pyhän legionan sotilas, joka oli jäänyt muista jälelle, kompastui kiviin. Zarxas juoksi hänen luokseen, kaatoi hänet maahan ja pisti tikarinsa hänen kurkkuunsa; hän veti aseen haavasta ja heittäytyi sen päälle, — ja, suu haavassa kiinni, ilosta muristen ja ruumiinsa vavahdellessa jalkoihin asti hän joi verta täysin siemauksin; sitten hän tyyneesti istahti ruumiin päälle, kohotti kasvonsa taivuttaen päänsä taapäin voidakseen paremmin hengittää ilmaa, kuten hirvi, joka juuri on virrasta juonut, ja kimeällä äänellä alotti balearilaisen laulun; se oli epämääräinen sävel, jossa oli pitkiä säveljaksoja, joka joskus taukosi, sitten taas uusiintui kuten vuoristossa toisilleen vastaavat kaiut; hän kutsui kuolleita veljiään ja pyysi heitä juhlaan; — sitten hän antoi käsiensä vaipua jalkojensa väliin, painoi päänsä alas ja itki. Tämä hirmuteko kauhistutti barbareja, varsinkin kreikkalaisia.
Tämän jälkeen karthagolaiset eivät yrittäneetkään hyökätä leiristään; — eivätkä ajatelleetkaan antautumista tietäen joutuvansa mitä kamalimman kidutuksen uhriksi.
Mutta Hamilkarin varovaisuuskeinoista huolimatta muonavarat alkoivat pelottavalla tavalla huveta. Joka miestä kohden oli jälellä enää kymmenen k'kommeria viljaa, kolme hiniä hirssijyviä ja kaksitoista betzaa kuivia hedelmiä. Ei ollut enää lihaa, ei öljyä, ei mitään suolakalaa, ei kauranjyvää hevosille; niiden nähtiin laihtuneet kaulat kumarassa etsivän tomusta tallattuja oljenjätteitä. Usein vallilla seisovat vahdit näkivät kuutamossa jonkun barbarin koiran kuljeskelevan varustusten juurella kuopien tunkiota; kivillä heitettiin se kuoliaaksi, liuuttiin kilpihihnojen avulla paalutukselta alas ja sitten sanaakaan sanomatta se syötiin. Joskus kuului kamalaa haukuntaa eikä mies enää palannut. Kahdennentoista syntagman neljännessä dilochiassa tappoi kolme falangiittia toisensa tikareilla tapellessaan rotasta.
Kaikki kaipasivat omaisiaan, kotiaan; köyhät mehiläiskeon muotoisia majojaan, joiden kynnyksellä oli simpukankuoria ja seinällä riippui verkko, rikkaat sinervän hämärän täyttämiä saliaan, joissa he päivän kuumimpana hetkenä lepäsivät kuunnellen katujen sekavaa melua, johon liittyi heidän puutarhansa puiden lehtien kahina; — ja paremmin nauttiakseen tästä ajatuksesta he ummistivat puoliksi silmänsä; haavan polte herätti heidät jälleen. Joka hetki oli taistelua, hälyytystä; tornit paloivat, saastaisten-ruokien-syöjät kapusivat paalutuksen päälle; kirveillä hakattiin niiltä kädet poikki; uusia astui heidän sijaansa; rautasade putosi telttojen päälle. Kaislaheinästä tehtiin käytäviä suojaksi heittokeihäitä vastaan. Karthagolaiset sulkeutuivat niihin eivätkä enää liikahtaneetkaan.
Joka päivä aurinko, joka kiersi kukkulaa, katosi muutaman tunnin päästä rotkon pohjalta ja jätti sotajoukon varjoon. Edessä ja takana kohosi maa harmahtavana rinteenä, täynnä sorakiviä, joita paikottain peitti ohut jäkäläpeitto, ja pään päällä kaarteli alati kirkas taivas silmälle kuultavampana ja kylmempänä kuin metallikupu. Hamilkar oli niin suuttunut Karthagoon, että hän tunsi mielensä tekevän mennä palkkasoturien puolelle johtaakseen heitä sitä vastaan. Jo alkoivat kuormarengit, ruokakauppiaat ja orjat mutista, eikä kansa, ei Suuri-Neuvosto, ei kukaan lähettänyt edes pienintä toivoakaan. Asema oli sietämätön, varsinkin kun tiesi sen tulevan vieläkin pahemmaksi.
Tämän onnettoman viestin kuullessaan Karthago oli joutunut aivan suunniltaan suuttumuksesta ja vihasta; suffeettia ei olisi niin paljoa kirottu, jos hän heti alussa olisi joutunut tappiolle.
Mutta uusien palkkasoturien värväämiseen puuttui aikaa, puuttui rahaa. Jos kaupungista olisi otettu sotaväkeä, niin millä se olisi asestettu? Hamilkarhan oli ottanut kaikki aseet! ja kuka niitä johtaisi? Parhaimmat johtajat olivat jo hänen seurassaan! Sillä välin suffeetin lähettämät sanansaattajat saapuivat kaupunkiin ja huusivat kaduilla. Suuri Neuvosto kävi siitä levottomaksi ja toimitti niin, että sanansaattajat katosivat.
Se oli tarpeetonta varovaisuutta; kaikki syyttivät Barkasta velttoudesta. Hänen olisi voiton saatuaan pitänyt tuhota palkkasoturit. Miksi oli hän ryöstänyt heimoja? Olihan jo tehty kylläkin suuria uhrauksia! ja patrisiot valittelivat neljäntoista shekelin suuruista sotaveroaan, syssitit kahtasataa kahtakymmentäkolmea tuhatta kikariaan kultaa; nekin, jotka eivät olleet mitään antaneet, valittivat. Kansa oli kateellinen uuskarthagolaisille, joille hän oli luvannut täydet kansalaisoikeudet; ja kirottiin ligurialaisiakin, jotka olivat niin urhoollisesti taistelleet, ja sekoitettiin heidät yhteen barbarien kanssa; heitäkin kirottiin; heidän rotunsakin luettiin rikokseksi. Kauppiaat kauppojensa kynnyksellä, työmiehet, jotka lyijyinen mittakeppi kädessään kulkivat kaduilla, korejaan huuhtovat suolakastikkeenkauppiaat, kylpyhuoneiden kylvettäjät ja kuumien juomien myyjät, kaikki väittelivät sotasuunnitelmista. Hiekkaan piirrettiin taistelukaavoja; eikä ollut niin pientä katupoikaa, joka ei olisi osannut korjata Hamilkarin hairahduksia.
Se oli vain rangaistus hänen pitkällisestä jumalattomuudestaan, sanoivat papit. Hän ei ollut uhrannut sovitusuhreja; hän ei ollut voinut puhdistaa armeijaa; vieläpä oli hän kieltäytynytkin ottamasta augureja matkalleen; — ja hänen jumalattomuutensa aiheuttama suuttumus lisäsi vain hillityn vihan voimaa ja pettyneiden toiveiden vimmaa. Muisteltiin Sicilian tappioita, hänen ylpeytensä taakkaa, jota niin kauvan oli kannettu! Pappiskunnat eivät antaneet anteeksi ryöstettyjä aarteitaan, ja he vaativat Suurta Neuvostoa lupaamaan, että Hamilkar heti naulitaan ristiin, jos hän palaa.