Elulkuukauden kuumuus, joka tänä vuonna oli erikoisen suuri, oli toinen onnettomuus. Järven rannalta nousi inhoittavia höyryjä; ne sekaantuivat kadunkulmissa poltettujen tuoksuaineiden kanssa ilmaan. Taukoamatta kuului hymnejä laulettavan. Suuria kansanparvia oli temppelien portailla: kaikki seinä t olivat mustien verhojen peitossa; kynttilät paloivat Pataikien otsilla, ja uhriksi teurastettujen kameelien verivirtasi pitkin pengertietä ja muodosti portaille punaiset kosket. Synkkä mielettömyys valtasi Karthagon. Kapeimpien katujen perältä, pimeimmistä sokkeloista tulvehti kalpeita olentoja, käärmekasvoisia miehiä, jotka purivat hampaitaan. Naisten kimakat huudot täyttivät talot ja tunkeutuen ristikoista ulos pakottivat torilla keskustelevat kääntymään. Joskus luultiin barbarien tulevan; heidät oli nähty Kuumien Lähteiden vuoren takana; he olivat leiriytyneet Tunikseen; ja äänet paisuivat, kasvoivat ja sulautuivat yhdeksi ainoaksi huudoksi. Sitten syntyi yleinen äänettömyys, toiset, jotka olivat nousseet talojen harjalle katselivat käsillään varjostaen silmiään etäisyyteen, samalla kun toiset vallien juurella makasivat suullaan maassa ja kuulostivat. Kauhun kadottua sai entinen suuttumus taas vallan. Mutta oman voimattomuuden tietoisuus vaivutti heidät piankin samaan alakuloiseen tunnelmaan.
Tämä alakuloisuus kasvoi suuremmaksi joka ilta, kun kaikki nousivat penkereillä kumartaen päästivät yhdeksän kertaa suuren huudon tervehtiäkseen aurinkoa. Se laski hitaasti laguunin taakse, katosi sitten äkkiä vuorien toiselle puolelle, jossa barbarit olivat.
Odotettiin kolminkertaisesti pyhää juhlaa, jolloin rovion keskeltä nousi ilmaan kotka, uudesta syntyneen vuoden tunnusmerkki, kansan lähetti ylimmän Baalin luo, jota he pitivät jonain liiton merkkinä, muotona, joka uudelleen sitoi heidät auringon kanssa liittoon. Vihan valtaamana kansa nyt kääntyi suorastaan Molok-ihmistuhoojan puoleen, ja kaikki hylkäsivät Tanitin. Todellakin näytti Rabetna huntunsa ryöstämisen jälkeen kadottaneen osan voimastaan. Hän ei enää antanut siunausta tuottavaa sadettaan, hän oli poistunut Karthagosta; hän oli luopio, vihollinen. Muutamat heittivät kiviä hänen päälleen solvaistakseen häntä. Mutta häntä häväistessäkin monet häntä säälivät; ja häntä rakastettiin yhä vielä ja ehkä entistään enemmän.
Kaikki nämät onnettomuudet johtuivat siis zaimphin katoamisesta. Salammbo oli välillisesti ollut siinä osallisena; hän joutui nyt saman suuttumuksen esineeksi; hänen täytyi saada rangaistuksensa. Pian levisi kansaan epämääräisiä ajatuksia jumalalle tehtävästä uhrauksesta. Lauhduttaakseen Baalien mieltä oli niille epäilemättä uhrattava jotain aivan arvaamattoman kallisarvoista, joku kaunis, nuori, neitseellinen, vanhaan sukuun kuuluva olento, jumalien suvusta polveutuva, inhimillinen tähti. Joka päivä tunkeutui tuntemattomia miehiä Megaran puistoihin; orjat pelkäsivät omaa henkeään eivätkä uskaltaneet heitä vastustaa. Ne jäivät kuitenkin galeeriportaiden juurelle. Ne pysyttelivät siellä katsellen ylintä penkerettä kohden; he odottivat Salammbota, ja tuntikausia he huusivat häntä, kuten koirat, jotka ulvovat kuuta kohden.
X.
KÄÄRME.
Roskaväen huudot eivät pelästyttäneet Hamilkarin tytärtä.
Suuremmat huolet kalvoivat hänen mieltään; hänen suuri käärmeensä, musta python, sairasteli; ja käärme oli karthagolaisille samalla kansallinen ja persoonallinen taikaolento. Sitä pidettiin maan lapsena, koska se mudasta nousee eikä tarvitse jalkoja liikkuakseen sen päällä; sen kulku muistutti jokien kiertelevää juoksua, sen ruumiinlämpö limaista, siemen-runsasta alku-yötä, ja kehä, jonka se muodostaa purressaan häntäänsä tähtien yhtenäisyyttä, Eshmunin sielua.
Salammbon käärme oli jo usean kerran kieltäytynyt syömästä niitä neljää elävää varpusta, jotka sillä tarjottiin täysikuun ja uuden kuun aikana. Sen kaunis nahka, jossa oli kuten; taivaanlaella kultatäpliä aivan mustalla pohjalla, oli nyt keltainen, veltto, ryppyinen ja liian suuri sen ruumista varten, ja villainen home ympäröi sen päätä; jäisen silmäluomien kulmassa huomasi pieniä punaisia täpliä, jotka näyttivät liikkuvan. Tavan takaa lähestyi Salammbo sen hopealangoista tehtyä koria; hän nosti syrjään purppurapeitteen, lotuslehdet ja linnununtuvat; käärme makasi alati yhdessä kiemurassa liikkumattomampana kuin kuihtunut köynnöskasvi; ja kauvan sitä katseltuaan hän tunsi sydämessään kuten kierteen, kuten toisen käärmeen, joka vähitellen nousi hänen kurkkuunsa ja kuristi hänet.
Hän oli epätoivoissaan siitä, että oli nähnyt zaimphin, mutta kuitenkin hän tunsi kuten iloa, salaista ylpeyttä. Sen laskoksiin kätkeytyi suuri salaisuus; se oli jumalia ympäröivä pilvi, kaiken olemuksen salaisuus, ja vaikka hän säikähti omaa itseään, niin Salammbo katui sitä, ettei hän ollut sen reunaa kohottanut.