Melkein aina hän istui kyyryllään huoneensa perällä, kädet taivutetun vasemman polven ympärillä, leuka alas painuneena, katse tuijottaen eteenpäin. Hän muisteli kauhulla isänsä kasvoja; hän tahtoi lähteä Phoinikian vuoristoon, vaeltaa Aphakan temppeliin, jonne Tanit-jumalatar laskeutui tähden muodossa; kaikellaiset mielikuvat heräsivät hänessä ja kauhistuttivat häntä; sitäpaitsi kasvoi päivä päivältä häntä ympäröivä yksinäisyys. Hän ei edes tiennyt, miten Hamilkarin laita oli.
Vihdoin ajatuksiinsa uupuneena, hän nousi, ja laahasi pieniä sandaaliaan, joiden kannat joka askeleella lipsahtivat hänen kantapäätään vastaan, ja harhaili edes ja takaisin suuressa, hiljaisessa huoneessaan. Katon ametistit ja topaasit loivat sinne tänne seiniin ja lattiaan väräjäviä valopilkkuja, ja kävellessään Salammbo käänsi hiukan päätään katsellakseen niitä. Hän tarttui riippuvien maljojen kaulaan; hän jäähdytti rintaansa löyhyttämällä suuria viuhkoja, tai hän huvikseen poltti kaneelia kaiverretuissa helmissä. Auringon laskiessa otti Taanak pois mustat verkaverhot, joilla muurin aukot olivat tukitut; silloin Salammbon kyyhkyset, jotka olivat myskillä sivellyt kuten Tanitin kyyhkyset, lensivät äkkiä sisään, ja niiden ruusunpunaiset jalat lipesivät lasi permannolla ohra jyvien joukossa, joita hän heitti heille täysin kourin kuten kylväjä pellolla. Mutta äkkiä hän purskahti, itkuun, ja virui härännahka-hihnoista tehdyllä vuoteellaan, liikkumattomana, kerraten yhtä ja samaa sanaa, silmät selällään, kalpeana kuin kuollut, tunnottomana, kylmänä; — ja kuitenkin hän kuuli apinain kiljunnan palmujen latvasta, kuuli suuren pyörän yhtämittaisen natinan, kun se kerroksien läpi johti kirkkaan vesivirran porfyyrisammioon.
Joskus hän useiden päivien kuluessa kieltäytyi syömästä. Silloin hän
unessa näki himmeitä tähtiä, jotka kulkivat hänen jalkojensa alitse.
Hän kutsutti Shahabarimin luokseen, mutta hänen saavuttuaan ei
Salammbolla ollutkaan mitään hänelle sanottavaa.
Hän ei voinut elää ilman papin lohduttavaa seuraa. Mutta hänen sielunsa nousi kapinaan tämän valtaa vastaan; hän tunsi pappia kohtaan samalla pelkoa, kateutta, vihaa, ja jotain rakkauden tapaista, joka oli kiitollisuutta siitä omituisesta nautinnosta, minkä papin seura tuotti hänelle.
Kun Shahabarim osasi erottaa, minkä taudin kukin jumala lähetti, niin hän tunsi Rabbetin vaikutuksen; ja parantaakseen Salammbon hän pirskoitti hänen huonettaan rautaruohosta ja naistenhiusyrtistä valmistetulla sekoituksella; joka aamu Salammbo söi mandragoraa; yöllä hänen päänsä lepäsi tyynyllä, joka oli täytetty pappien sekoittamilla tuoksuyrteillä; Shahabarim käytti myös haarasta, erästä tulipunaista juurta, joka ajaa pahat haltijat pohjoiseen; vihdoin kääntyen pohjantähteä kohden hän sopersi kolme kertaa Tanitin pyhän nimen; mutta kun Salammbon kärsimykset jatkuivat, hänen ahdistuksensa tuli yhä syvemmäksi.
Ei kukaan Karthagossa ollut niin oppinut kuin Shahabarim. Nuoruudessaan hän oli opiskellut Mogbedien koulussa, Borsippassa lähellä Babylonia; sitten käynyt Samothrakessa, Pessinuntissa, Ephesuksessa, Thessaliassa, Judeassa, Nabathealaisten temppeleissä, jotka sijaitsevat lentohiekkakumpuun hukkuneina; ja hän oli pitkin Niilin rantaa putouksilta asti kulkenut jalan mereen asti. Kasvoillaan huntu ja soihtuja heiluttaen hän oli heittänyt mustan kukon sandaraktuleen sfinxin, kauhujen isän edessä. Hän oli laskeutunut alas Proserpinan rotkoihin; hän oli nähnyt Lemnoksen labyrintin viidensadan pylvään pyörivän ja nähnyt Tarentiumin valojalustan loistavan, jonka haarukoissa oli yhtä monta lamppua kuin vuodessa on päivää; joskus hän öisin otti vastaan kreikkalaisia kysyäkseen heiltä tietoja. Hän tutkieli yhtä paljon maailman järjestystä kuin jumalien olemustakin, Alexandrian pylväistössä olevien rengaspallojen avulla hän oli tarkastanut taivasta silloin kun yöt ja päivät ovat yhtä pitkiä, ja oli seurannut Kyrenaikaan asti Euergetoksen bematisteja, jotka taivasta mittailevat laskemalla omat askeleensa; — ja siten muodostui hänen sielussaan oma omintakeinen uskonto, jolta puuttui määrätyt uskonsäännöt, ja juuri sen vuoksi olikin sitä mieltä huumaavampi ja kiihkeämpi. Hän ei enää uskonut maan olevan kävyn muotoisen; hän uskoi sen pyöreäksi ja putoavan ikuisesti äärettömyyteen niin huimaavaa vauhtia, ettei sen putoamista huomannutkaan.
Auringon asemasta kuun yläpuolella hän päätti, että Baalilla oli ylivalta, sillä taivaankappale oli vain hänen kajastuksensa ja ennuskuvansa; muuten kaikki, mitä hän maallisessa elämässä näki, pakotti häntä tekemään sen johtopäätöksen, että hävittävä miehinen perusvoima oli korkeinta kaikista. Hän syytti salaa Rabbetia oman elämänsä onnettomuudesta. Eikö hänen nuoruudessaan ylimmäinen pappi ollut vain jumalattaren tähden riistänyt häneltä cymbaalien soidessa kiehuvan vesimaljan ääressä hänen tulevan miehuutensa? Ja alakuloisin katsein hän seurasi miehiä, jotka papittarien kanssa katosivat terebinthien siimekseen.
Hänen päivänsä kuluivat tarkastaessaan suitsutusmaljoja, kultaisia vaaseja, tulipihtejä, haravia, joilla tuhka poistettiin alttarilta, ja kaikkia kuvapatsaiden pukuja siihen pronssiseen neulaan asti, jolla käherrettiin kolmannessa temppelikammiossa, smaragdi-viinipuun lähellä olevan vanhan Tanitin tukkaa. Aina samoina hetkinä hän nosti samojen ovien raskaita verhoja, jotka jälleen laskeutuivat alas; hän seisoi samoissa asemissa kädet levällään; hän rukoili polvillaan aina samoilla kiviliuskoilla ja hänen ympärillään avojalkainen pappislauma kulki ikihämärissä käytävissä.
Mutta hänen tyhjässä elämässään Salammbo kukoisti kuin kukka haudan halkeamassa. Ja kuitenkin hän oli immelle tyly eikä säästänyt rangaistuksia eikä katkeria sanoja. Papin tila muodosti heidän välilleen jonkinmoisen sukupuolien yhdenvertaisuuden, eikä hän ollut immelle katkera niin paljoa sen vuoksi, ettei hän voinut häntä saada omakseen, kuin siksi, että hän oli niin kaunis ja varsinkin niin siveä. Monasti hän kyllä näki, että Salammbo väsyi koetellessaan seurata hänen ajatuksiaan. Silloin hän poistui murheellisempana: hän tunsi olevansa vielä entistään hyljätympi, yksinäisempi, tyhjempi.
Joskus pujahti hänen suustaan outoja sanoja, jotka välkähtivät Salammbon edessä kuin suuret salamat, jotka valaisevat syvyyksiä. Oli yö, he olivat kahden penkereellä katsellen tähtiä, ja Karthago leveni alhaalla heidän jalkojensa juuressa, ja golfi ja aava meri katosivat yön hämärään.