Shahabarim selitti hänelle oppia sieluista, jotka tulevat maan päälle samaa tietä kuin aurinko kulkiessaan eläinkehän läpi. Hän ojensi kätensä näyttäen Oinaassa olevan inhimillisen siitoksen portin ja Kauriissa paluutien jumalien luo; ja Salammbo koetti erottaa ne, sillä hän piti näitä mielikuvia tosiasioina; pelkät vertauskuvat ja sananparretkin piti hän tosina ja todellisina, eikä papillekaan erotus ollut aina aivan selvä.
— "Kuolleiden sielut," sanoi hän, "hajaantuvat kuussa, kuten ruumiit maassa. Heidän kyyneleensä muodostavat kosteuden; se on pimeä olinpaikka täynnä liejua, raunioita ja myrskyjä."
Salammbo kysyi, miten hänen siellä käy.
— "Ensiksi haihdut kepeänä kuin aallon pinnalla häilyvä höyry; ja pitempien koettelemuksien ja tuskien jälkeen menet auringon helmaan, henkivoiman alkulähteesen."
Mutta Rabbetista hän ei puhunut mitään. Salammbo uskoi sen tapahtuneen häpeäntunteesta, kun hänen jumalattarensa oli tullut voitetuksi, ja käyttäen kuusta tavallista nimeä hän alkoi sanella siunauksia hedelmöittävän ja lempeän taivaankappaleen yli. Lopuksi Shahabarim huudahti:
— "Ei! ei! hän saakin tuolta toiselta kaiken hedelmällisyytensä! Etkö näe hänen harhailevan tuon toisen ympärillä kuin rakastunut nainen, joka pellolla juoksee miehen jälestä?" Ja taukoamatta hän ylisteli valon voimaa.
Kaukana siitä että hän olisi tukahuttanut Salammbon salaperäisen kaipauksen, hän sitä vain kiihotti, hänelle näytti olevan melkein mieluista syöstä impi epätoivoon säälimättömän opin perusteilla. Mutta Salammbo takertui niihin kiihkeästi, vaikka hänen rakkautensa Tanitiin kärsikin.
Mutta jota enemmän Shahabarim tunsi epäilevänsä Tanitia, sitä hartaammin hän tahtoi häneen uskoa. Salaiset omantunnonvaivat estivät häntä luopumasta jumalattaresta. Hän kaipasi todistusta, jumalien tahdon ilmausta, ja toivoen sen saavansa keksi pappi tuuman, joka samalla voisi pelastaa sekä isänmaan että hänen uskonsa.
Siitä lähtien hän Salammbon kuullen alkoi valittaa temppelin raiskaamista ja niitä onnettomuuksia, jotka zaimphin ryöstäminen oli aiheuttanut ja jotka ulottuivat taivaan piireihin asti. Sitten hän äkkiä ilmoitti missä vaarassa suffeetti oli, jota kolme Mathon johtamaa armeijaa piiritti; sillä Matho oli karthagolaisten mielestä hunnun ryöstäjänä tavallaan barbarien kuningas; ja hän lisäsi, että tasavallan ja hänen isänsä pelastus riippui Salammbosta yksinään.
— "Minusta!" huudahti hän, "kuinka minä voisin…?"