Salammbo istui norsunluujalkaisella tuolilla ja antoi orjattaren hoidella itseään. Mutta nämät värien hieromiset, suitsutusten haju ja kauvan pitämänsä paastoaminen veivät hänen voimansa. Hän kalpeni niin kovasti, että Taanak taukosi työstään.
— "Jatka!" sanoi Salammbo ja voittaen heikkoutensa hän voimistui jälleen äkkiä. Sitten sai levottomuus hänessä vallan; hän kiihoitti Taanakia jouduttamaan työtään ja vanha orjatar mutisi:
— "Kyllä! kyllä! valtiatar! — Eihän sinua kumminkaan kukaan odota!"
— "Kyllä!" sanoi Salammbo, "eräs minua odottaa".
Taanak peräytyi hämmästyneenä askeleen ja kysyi saadakseen lähempiä tietoja:
— "Mitä sinä käsket valtiatar? sillä jos viivyt poissa…"
Mutta Salammbo nyyhkytti; orjatar huudahti:
— "Sinä kärsit! mikä sinua vaivaa? Elä lähde pois! ota minut mukaasi! Kun olit aivan pieni ja kun itkit, niin otin sinut syliini ja rintojeni näpykällä sain sinut taas nauramaan; sinä olet ne ehdyttänyt, valtiatar!" Hän löi kädellään kuivuneesen rintaansa. "Nyt minä olen vanha! en voi enää mitään tehdä sinun hyväksesi! sinä et rakasta enää minua! sinä salaat minulta surusi, sinä halveksit imettäjääsi!" Ja hellyyden ja suuttumuksen kyyneleet valuivat pitkin hänen poskiaan tatueerauksen arpia pitkin.
— "En!" sanoi Salammbo, "en, minä rakastan sinua! rauhoitu!"
Taanakin hymy muistutti vanhan apinan irvistystä, kun hän jälleen ryhtyi toimeensa. Shahabarimin neuvon mukaan Salammbo oli käskenyt orjatarta tekemään hänet loistavan kauniiksi; ja tämä koristi hänet barbarisella aistilla, jossa ilmeni sekä harkittua siroutta että luontevuutta.