Ensimäisen ohuen, viininvärisen mekon päälle puki hän toisen, jolle oli päärmätty linnun sulkia. Hänen lanteillaan oli leveä kultasuomuinen vyö, josta laskeutuivat, hänen leveälaskoksiset, siniset, hopeatähdillä kirjaillut housunsa. Sitten puki Taanak hänen ylleen laajan, seriläisestä kankaasta tehdyn hameen, joka oli valkoinen ja viheriä juo vainen. Hän kiinnitti hänen olkapäilleen neliskulmaisen purppurakaistan, jonka alasaumaa sandastrumin siemenet painoivat; ja kaikkien näiden vaatteiden päälle hän pani mustan, pitkäliepeisen viitan; sitten orjatar katseli häntä ja ylpeillen omasta työstään ei voinut olla huudahtamatta:
— "Sinä et ole kauniimpi hääpäivänäsikään!"
— "Hääpäivänäni!" toisti Salammbo; ja nojaten kyynärpäitään norsunluutuoliin hän vaipui haaveiluihin.
Mutta Taanak asetti hänen eteensä kuparipeilin, joka oli niin leveä ja korkea, että Salammbo näki siinä koko kuvansa. Silloin hän nousi ja kepeällä liikkeellä nosti hiuskiharan, joka oli laskeutunut liian alas.
Hänen tukkansa oli kultajauholla sirotettu, otsalta käherretty ja riippui takana pitkinä kiekuroina, joiden jokaisen päässä oli helmi. Lamppujen valo kirkasti hänen poskiensa punamaalia, pukunsa kultaa ja ihonsa kalpeutta; hänellä oli vyöllään, käsivarsissaan, sormissaan ja varpaissaan niin paljon jalokiviä, että peili loisti niiden väikkeestä kuin aurinko; — ja seisoen suorana Taanakin vieressä, joka puolikumarassa häntä katseli, Salammbo nautti hymyillen tästä loistosta.
Sitten hän käveli edes ja takaisin osaamatta ryhtyä mihinkään odottaessaan lähtöhetkeä.
Äkkiä kuului kukon kiekuna. Hän kiinnitti nopeasti hiuksiinsa pitkän keltaisen hunnun, kietoi huivin kaulaansa, pisti jalkansa sinisiin nahkakenkiin ja sanoi Taanakille:
— "Katso myrttilehdosta, onko siellä kahta ratsua taluttava mies."
Tuskin oli Taanak ennättänyt palata, kun hän jo astui galeeriportaita alas.
— "Valtiatar!" huudahti imettäjä.