Entinen orja harjoitteli useita päiviä ampumalla nuolia järven flamingoihin. Sitten eräänä iltana kuun hohtaessa hän pyysi Mathoa sytyttämään keskiyöllä suuren olkirovion, ja kaikkia miehiä samaan aikaan huutamaan; ja ottaen Zarxaksen mukaansa hän lähti kulkemaan golfin rantaa pitkin Tunikseen päin.
Mutta saavuttuaan viimeisen kaaren kohdalle he kääntyivät suoraan vesijohtoa kohden; seutu oli aivan aukea; he lähestyivät ryömimällä aivan pylväiden juurelle asti.
Ylhäällä olevat vahdit astelivat rauhallisesti.
Näkyi korkeita liekkejä; torvet raikuivat; vahtisotilaat, luullen hyökkäyksen tapahtuvan, riensivät Karthagoon päin.
Yksi ainoa mies oli jäänyt. Hän näkyi mustana taivasta vastaan. Kuu loisti hänen takanaan, ja hänen pitkän pitkä varjonsa ulottui kauvaksi tasangolle kuten liikkuva obeliski.
He odottivat, kunnes hän oli aivan heidän kohdallaan. Zarxas tarttui linkoonsa; viisaudesta tai julmuudesta Spendius pidätti häntä. — "Ei, kuulan surina voisi kuulua! Anna minun se tehdä!"
Silloin hän jännitti kaikin voimin jousensa tukien sen alapäätä vasemman jalan isoa varvasta vastaan; hän tähtäsi ja nuoli singahti.
Mies ei pudonnut. Hän katosi.
— "Jos hän olisi haavoittunut, niin me kuulisimme hänen valituksensa!" sanoi Spendius, ja hän nousi nopeasti kerros kerrokselta, kuten hän oli ensi kerrallakin tehnyt, nuoran ja harpuunin avulla. Päästyään ylös ruumiin viereen pudotti hän nuoran alas. Balearilainen sitoi siihen kärkihakun ja vasaran ja palasi leiriin.
Torvet eivät enää soineet. Kaikki oli nyt rauhallista. Spendius oli nostanut yhden kivilaatan ylös, laskeutunut veteen ja siirtänyt laatan jälleen paikoilleen.