— "Käske hänet tänne!"
Iddibal astui sisään, tällä kertaa kumartumatta maahan. Kädestä talutti hän pukin vuodista tehtyyn viittaan verhottua poikaa; veti heti pojan kasvoja peittävän kaistaleen syrjään ja sanoi:
— "Tässä hän on, valtias! Ota hänet!"
Suffeetti ja orja vetäytyivät huoneen nurkkaan.
Poika oli jäänyt keskelle huonetta seisomaan, ja katseli enemmän tarkkaavaisena kuin hämmästyneenä huoneen kattoa, huonekaluja, purppuraverhon helminauhoja ja tuota ruhtinaallista neitosta, joka kumartui hänen puoleensa.
Poika oli ehkä kymmenen vuotias, eikä ollut roomalaista miekkaa pitempi. Kihara tukka varjosti hänen kuperaa otsaansa. Hänen silmänsä näyttivät etsivän aavoja aloja. Kapean nenän sieramet vavahtelivat hiljaa; koko hänen olemuksestaan säteili tuo selittämätön hohde, joka on kohtalon suuriin tekoihin määräämissä olennoissa. Kun hän oli heittänyt liian raskaan viittansa pois jäi hänen puvukseen vyötäröille kiedottu ilveksen nahka ja hänen paljaat, tomusta valkoiset jalkansa seisoivat tanakkoina lattialiuskoilla. Mutta epäilemättä hän aavisti tärkeitä asioita olevan tekeillä, sillä hän pysyi liikkumattomana, toinen käsi selän takana, pää kumarassa, ja sormi suussa.
Vihdoin viittasi Hamilkar Salammbota tulemaan luokseen ja sanoi hänelle hiljaa:
— "Sinä pidät hänet luonasi, ymmärräthän? Ei kukaan edes talon väestäkään saa tietää hänen olemassa olostaan!"
Sitten oven takana hän kerta vielä kysyi Iddibalilta, oliko hän varma siitä, ettei kukaan ollut nähnyt heitä.
— "Ei kukaan!" sanoi orja; "kadut olivat autioita."