Salammbo vavahti ja painoi päänsä alas.
Mutta Narr' Havas jatkoi verraten kaihoaan kukkiin, jotka kaihoavat sadetta, eksyneihin matkamiehiin, jotka odottavat päivää. Hän sanoi vielä Salammbolle, että hän oli kauniimpi kuin kuu, suloisempi kuin aamun tuuli ja majaystävän kasvot. Hän aikoi tuottaa hänelle mustien maasta kalleuksia, joita ei löytynyt Karthagossa, ja heidän asuntonsa lattiat olivat kultahiekalla sirotettavat.
Illan tullen balsamin tuoksu täytti ilman. He katsoivat kauvan aikaa toisiinsa, — ja Salammbon silmät näyttivät pitkien huntujen lävitse kahdelta pilvien lomasta tuikkivilta tähdeltä. Ennen auringon laskua Narr' Havas poistui.
Vanhimmat tunsivat aivan kuin suuren taakan putoavan hartioiltaan hänen lähdettyään Karthagosta. Kansa oli ottanut hänet vastaan vielä suuremmalla riemulla kuin edellisellä kerralla. Jos Hamilkar ja Numidian kuningas kahden saisivat voiton palkkasotureista, niin olisi mahdotonta heitä vastustaa. Siksi päättivät he, heikontaakseen Bar kasta, antaa oman lemmikkinsä, vanhan Hannon ottaa osaa Karthagon vapauttamiseen.
Hän lähti heti läntisiin maakuntiin päin kostaakseen samoilla seuduilla, jotka olivat nähneet hänen häpeänsä. Mutta asukkaat ja barbarit olivat kuolleet, piilossa tai paenneet. Silloin hänen vihansa kohdistui itse seutuun. Hän poltti raunioiden rauniot, hän ei jättänyt ainoatakaan puuta tai heinän kortta; lapset ja rammat, joita tavattiin, kidutettiin kuoliaiksi, hän jätti naiset sotilaittensa raiskattaviksi ennenkuin ne surmattiin; kauneimmat heitettiin hänen kantotuoliinsa, — sillä hänen kamala tautinsa kiihoitti hänessä hurjia himoja; ja hän tyydytti niitä epätoivoisen miehen koko vimmalla.
Usein painui kukkuloiden harjalla mustia telttarivejä kokoon kuten tuulen kaatamina, ja sitten näki suurien kiiltoreunaisten kiekkojen, jotka tunsi kärryn pyöriksi, surkeasti natisten katoavan vähitellen laaksoon. Ne heimot, jotka olivat lähteneet pois Karthagon piirityksestä, harhailivat siten maakuntien halki odottaen sopivaa tilaisuutta, jotain palkkasoturien saamaa voittoa, palatakseen takaisin. Mutta pelosta tai nälästä he kaikki jatkoivat tietään kotiseuduilleen ja katosivat.
Hamilkar ei laisinkaan kadehtinut Hannon menestystä. Mutta hän tahtoi kiireesti saada kaiken loppumaan; siksi käski hän Hannoa hyökkäämään Tunista vastaan; ja Hanno, joka kaikesta huolimatta rakasti isänmaataan, saapui määräpäivänä kaupungin muurien edustalle.
Kaupungilla oli puolustusväkenään, paitsi kaupungin vakinaisia asukkaita, kaksitoistatuhatta palkkasoturia, sitten kaikki saastaisten-ruokien-syöjät, sillä he olivat kuten Mathokin jääneet Karthagon näköpiirin sisälle ja roskaväki ja shalishim katselivat etäältä sen korkeita muuria, joiden takana he uneksivat löytyvän äärettömiä nautintoja. Tämän yhteisen, vihan vaikutuksesta järjestettiin puolustus hyvinkin pian. Leileistä tehtiin kypäriä, kaikki puutarhojen palmut katkottiin keihäiden varsiksi, kaivettiin kaivoja ja ruuakseen he pyydystivät järven rannalta suuria valkoisia ruumiilla ja saastalla ruokittuja kaloja. Heidän vallituksensa, joita Karthago kateellisina oli pidättänyt raunioina, olivat niin heikkoja, että ne voi melkein olkapäällään kaataa kumoon. Matho tukki niiden reijät talojen kivillä. Se oli viimeinen taistelu; hän ei mitään toivonut, ja yhtä kaikki hän sanoi itselleen, että onni oli vaihtuvainen.
Lähestyessään näkivät karthagolaiset vallilla miehen, joka kohosi vyötäröistä asti sen ylitse. Hänen ympärillään suhahtelevat nuolet näyttivät häntä peloittavan yhtä vähän kuin pääskysparvi. Kummallista kyllä ei ainoakaan osunut häneen.
Hamilkar leiriytyi kaupungin eteläpuolelle; hänen oikealla puolellaan piti Narr' Havas Rhadeksen tasangon ja Hanno järven rannan hallussaan; toistaiseksi piti kunkin kolmen johtajan säilyttää asemansa ja yht'aikaa hyökätä kaupungin muureja vastaan.