Monella ei enää ollut laisinkaan asetta, ja he syöksyivät karthagolaisten kimppuun purren heitä koiran tavoin kasvoihin. Ylpeinä riisuivat gallialaiset mekkonsa; etäältä näkyi heidän kookkaat valkoiset ruumiinsa: peloittaakseen vihollisia he avasivat haavansa. Punilaisen syntagman keskellä ei enää kuulunut käskyjen jakajan huutoa; tomun yläpuolelle kohoavat liput vielä jakoivat merkkejä, ja jokainen antoi suuren joukon aaltoilun viedä itsensä mukaansa.
Hamilkar käski numidilaisia hyökkäämään eteenpäin. Mutta naffurit riensivät heitä vastaan.
He olivat puetut avariin mustiin pukuihin, päälaella oli hiustöyhtö ja kädessä, virtahevonnahkainen kilpi; he heiluttivat nuoran päähän kiinnitettyä kahvatonta terää; ja heidän kokonaan sulilla koristetut kameelinsa päästivät pitkiä käheitä korahduksia. Terät osuivat tähdättyihin paikkoihin, ponnahtivat taas takaisin ja joku jäsen putosi maahan. Raivostuneet eläimet tunkeutuivat syntagman läpi. Muutamat niistä, joiden jalat olivat katkenneet kulkivat hypähdellen kuten haavoittuneet kameelikurjet.
Koko punilainen jalkaväki hyökkäsi taas barbarien kimppuun; se mursi niiden rivit. Heidän osastonsa pyörivät ympäri, erillään toinen toisistaan. Karthagolaisten välkkyvämmät aseet ympäröivät heidät kultaisten renkaiden tavoin; keskellä kiehui ihmisparvi, ja suoraan paistava aurinko loi miekkojen kärkiin leimahtelevia valkoisia väikkeitä. Mutta clinabarien rivejä makasi kuolleina maassa; palkkasoturit riisuivat niiltä varustukset, pukivat ne ylleen ja palasivat taisteluun. Karthagolaiset erehtyivät ja eksyivät usein heidän joukkoonsa. He jähmettyivät kauhusta, tai peräytyivät, ja etäältä kaikuvat riemuhuudot näyttivät ajavan heitä edellään kuten myrskylaivan sirpaleita. Hamilkar oli aivan epätoivoissaan; kaikki oli joutumaisillaan tuhon omaksi Mathon nerokkuuden ja palkkasoturien urhoollisuuden tähden!
Mutta etäältä kuului lukuisien tamburiinien räike. Joukko vanhuksia, sairaita, viidentoistavuotiaita lapsia ja naisiakin, jotka eivät olleet voineet levottomuuttaan hillitä, oli lähtenyt Karthagosta, ja, asettuakseen jonkun pelottavamman voiman turviin, he olivat ottaneet Hamilkarin palatsista sen ainoan norsun, joka tasavallalla vielä oli jälellä, — sen, jonka kärsä oli katkaistu.
Silloin tuntui karthagolaisista, että itse isänmaa saapui muurien suojasta käskemään heitä kuolemaan sen edestä. Uusi vimma valtasi heidät, ja numidialaiset riistivät kaikki muut mukaansa.
Barbarit olivat asettuneet keskelle tasankoa selkä erästä kumpua vastaan. Heillä ei ollut enää mitään toivoa voittaa ei edes jäädä eloonkaan; mutta jälellä olevat olivat paraimmat, urhoollisimmat ja voimakkaimmat.
Karthagosta tulleet alkoivat numidialaisten ylitse heitellä paistin vartaita, silavaneuloja, vasaroita; miehet, joita konsulit olivat pelänneet, kuolivat naisten heittämien keppien iskuihin: punilainen roskaväki tuhosi palkkasoturit.
He olivat paenneet kukkulan harjalle. Jokaisen uuden aukon syntyessä sulkeutui heidän kehänsä uudelleen; kaksi kertaa se laskeutui alas; mutta yhteentörmäys sysäsi heidät heti takaisin kukkulalle; ja karthagolaiset ojensivat sikin sokin käsiään; he pistivät keihäitä edessä seisovien jalkojen välitse ja hosuivat umpimähkään. He lankesivat vereen; ruumiit vyöryivät liian jyrkkää rinnettä myöten alas. Norsu, joka koetti nousta kukkulalle kahlasi vatsaa myöten niissä; näytti siltä kuin se olisi nautinnolla astuskellut niiden päälle; ja sen katkaistu, päästään leveä kärsä kohosi tuon tuostakin ilmaan kuten jättiläissuuri iilimato.
Sitten kaikki pysähtyivät. Karthagolaiset purivat hammasta katsellen ylös kukkulalle, jossa barbarit seisoivat.