Kurjassa, ahdistetussa sieluntilassaan vertasi hän lakkaamatta heitä toisiinsa, ja hän kirosi Jumalaa, johon ennen oli uskonut, ja oli vihoissaan sallimukselle siitä, ettei se ollut yhtä oikeamielinen kaikkia kohtaan, ja harmissaan rikollisista valheista niille, jotka saarnaavat oikeutta ja kohtuutta.
Toisinaan poltot kävivät niin rajuiksi, että ajatuskyky hänessä kokonaan sammui. Hänellä ei ollut enää voimaa, elämää eikä tajuntaa muuhun kuin kärsimiseen.
Helpoitusten hetkinä hän ei voinut luoda katsettaan Julienista. Ja toinen, sielullinen tuska ahdisti silloin häntä muistuttaen hänelle siitä päivästä, jolloin hänen sisäkkönsä, lapsi jalkojensa välissä, sen pikku olennon veli, joka nyt näin julmasti raateli hänen sisälmyksiään, makasi maassa hänen vuoteensa jalkopuolessa. Hän näki hengessään selvästi miehensä kaikki liikkeet, silmäykset ja sanat tytön viruessa lattialla, ja huomasi nyt hänessä, aivan kuin hänen ajatuksensa olisivat olleet kirjoitettuina hänen liikkeisiinsä, saman kyllästyneisyyden, saman välinpitämättömyyden, kuin jota hän oli osoittanut tuota toistakin naista kohtaan, saman huolettomuuden, joka on ominainen itsekkäille miehille, joita isyys vain ärsyttää.
Mutta silloin valtasi Jeannen kauhea kouristus, niin hirveä, että hän ajatteli itsekseen: "Minä kuolen, minä kuolen". Ja hänen sielunsa täytti hurja raivo, halu kirota tuota miestä, ääretön viha miestänsä kohtaan siitä, että tämä oli hänet turmioon saattanut, ja sitä tuntematonta lasta kohtaan, joka nyt oli hänet tappamaisillaan.
Hän oikaisi itsensä äärimmäisellä ponnistuksella vapautuakseen tuosta taakastaan. Ja yht'äkkiä hänestä tuntui, että hänen vatsansa tyhjeni yhdellä kertaa, ja hänen tuskansa rauhoittui.
Hoitajatar ja lääkäri seisoivat kumartuneina hänen vieressään ja hoitelivat häntä. He ottivat jotakin pois, ja se tukahdutettu ääni, jonka hän oli kuullut, sai hänet säpsähtämään, ja sitten tuo pieni vikinä, tuo vasta syntyneen lapsen heikko äännäntä tunkeutui hänen sieluunsa, hänen sydämeensä, koko hänen nääntyneeseen, viheliäiseen ruumiiseensa, ja kuin tietämättään kurotti hän lasta kohti kätensä.
Ilon tunne tulvahti läpi hänen ruumiinsa, ponnahdus kohti uutta onnea, joka nyt puhkesi ilmoille. Silmänräpäyksessä tunsi hän olevansa vapautettu, rauhoitettu ja onnellinen, onnellisempi kuin koskaan ennen oli ollut. Hänen sydämensä, hänen ruumiinsa sai uutta eloa: hän tunsi olevansa äiti!
Hän tahtoi nähdä lapsensa. Sillä ei ollut hiuksia, eikä kynsiä, sillä se oli syntynyt liian aikaiseen. Mutta kun hän näki tuon toukan liikahtavan, kun hän näki sen avaavan suutaan, kuuli sen valittavat äännähdykset, kun hän kosketti tuohon kurttuiseen, irvistelevään, elävään sikiöön, niin valtasi hänet vastustamaton ilo, ja hän tunsi olevansa pelastettu, turvattu kaikkea epätoivoa vastaan ja että hän nyt oli saanut, mitä saattoi rakastaa välittämättä mistään muusta.
Siitä saakka oli hänellä vain yksi ainoa ajatus: hänen lapsensa. Hänestä tuli äkkiä kiihkomielinen äiti, sitäkin kiihkeämpi, kun hän oli pettynyt rakkaudessaan ja toiveissaan. Hän tahtoi aina pitää kätkyen vuoteensa vieressä, ja kun hän sitten pääsi jalkeille, istui hän päiväkaudet ikkunan luona, kehdon ääressä, sitä keinutellen.
Hän oli oikein kateellinen imettäjälle, ja kun tuo pikku janoinen olento kurotti käsivartensa imettäjän täyteläistä rintaa kohti ja alkoi ahnaasti imeä, niin katseli hän kalpeana ja vavisten tuota rotevaa ja rauhallista talonpoikaisnaista, ikäänkuin olisi tahtonut siepata hänen käsistään poikansa ja lyödä, raapia kynsillään tuota vierasta rintaa, jota lapsi niin himokkaasti imi.