Sitten tahtoi hän itse ommella lapselle hienoja pukuja, koristaa sitä kaikilla keinoin. Se käärittiin karikkoihin kuin pilviin, ja päähän pantiin sieviä myssyjä. Hän ei puhunutkaan enää muusta kuin siitä, katkaisi keskustelut pyytääkseen katsomaan jotakin kaunista kapaloa, kuolalappua tahi ylenmäärin taidokkaasti valmistettua nauhaa, ja kuulematta lainkaan, mitä hänen ympärillään puhuttiin, innostui hän niin jostakin rievusta, että käänteli ja katseli sitä kauan aikaa, tarkastaakseen sitä oikein hyvin. Ja yht'äkkiä saattoi hän sanoa: "Luuletteko, että tämä kaunistaa häntä?"
Isä ja äiti hymyilivät tälle intohimoiselle hellyydelle, mutta Julien, tullen häirityksi tavoissaan, menettäen hallitsijan arvonsa tämän kirkuvan, kaikkivaltiaan tyrannin ilmestymisen johdosta ja tietämättään kateellisena tälle miehen murulle, joka vei häneltä hänen paikkansa talossa, toisti alinomaa kärsimättömänä ja suutuksissaan:
"Sekös kiusaa meitä vesallaan".
Jeanne joutui kohta siihen määrin tämän rakkautensa valtaan, että vietti yötkin istuen kätkyen ääressä ja katsellen nukkuvaa lastansa. Kun hän tästä intohimoisesta ja sairaanomaisesta katselemisestaan ja liiallisesta valvomisesta heikkeni, laihtui ja alkoi yskiä, niin määräsi lääkäri, että hänet oli erotettava pojastaan.
Jeanne siitä vihastui, itki ja rukoili, mutta hänen pyyntöjään ei otettu kuuleviin korviin. Poika vietiin joka ilta imettäjän viereen, ja joka yö nousi äiti vuoteestaan ja meni paljain jaloin painamaan korvansa avaimenreiän kohdalle kuunnellakseen, nukkuiko lapsi rauhallisesti, eikö hän ollut herännyt ja eikö tarvinnut jotakin.
Kerran tapasi hänet sillä matkalla Julien, joka oli tullut myöhään kotiin päivällisiltä Fourville'n perheessä, ja sen jälkeen suljettiin nuori äiti lukon taa huoneeseensa, jotta hän pysyisi vuoteessaan.
Ristiäiset tapahtuivat elokuun lopulla. Paroni oli isäkummina, täti Lison äitikummina. Lapsi sai nimet: Pierre Simon Paul, mutta häntä oli nimitettävä Pauliksi.
Syyskuun alkupäivinä matkusti täti Lison ilman melua pois. Hänen poissaolonsa herätti yhtä vähän huomiota kuin hänen siellä olonsa.
Eräänä iltana, päivällisen jälkeen saapui kirkkoherra. Hän oli hämillään, aivan kuin hänen sydämellään olisi ollut jokin salaisuus. Pitkän, tyhjänpäiväisen puhelun jälkeen pyysi hän paronittaren ja hänen miehensä suomaan hänelle muutamia minutteja yksityistä keskustelua varten.
Hiljakseen kävelivät he kaikki kolme vilkkaasti tarinoiden ison kujanteen päähän, sillä välin kuin Julien, joka oli jäänyt yksin Jeannen kanssa, oli ihmeissään, huolissaan ja kiihdyksissään tästä salaperäisyydestä.