Kun pappi hyvästeli, sanoi Julien tahtovansa saattaa häntä, ja he katosivat yhdessä kirkolle päin, jossa iltakelloa soitettiin.
Ilma oli viileä, melkein kylmä, ja toiset menivät kohta sisään saliin. Siellä he kaikki istuivat torkuksissaan, kun Julien äkkiä astui huoneeseen punaisena ja vihaisen näköisenä. Ajattelematta, että Jeanne istui siellä, huudahti hän appivanhemmilleen:
— Te olette hulluja, Herran nimessä, kun menette heittämään kaksikymmentätuhatta frangia tuolle tytölle!
Kaikki ällistyivät niin, ettei kukaan vastannut mitään. Vihasta ulvoen jatkoi hän sitten:
— Niin typerä ei saa olla! Vai tahdotteko jättää meidät ilman ropoa!
Silloin koetti paroni, joka oli tointunut hämmästyksestään, puuttua puheeseen ja keskeyttää hänet sanomalla:
— Olkaa vaiti! Muistakaa, että puhutte vaimonne läsnäollessa!
Mutta Julien polki jalkaansa raivostuneena:
— Minä välitän siitä viis! Hän tietää muuten hyvin asian. Se on varkautta, joka tuottaa hänelle vahinkoa.
Jeanne oli hämmästynyt, katseli neuvottomana ympärilleen ja sopersi: