Silloin alkoi paronitar, joka oli vajonnut syvälle nojatuoliinsa, nauraa hytkytellä nähdessään tuon moukan huolestuneen muodon. Mies taas katseli häntä syrjäsilmällä, tyytymättömänä ja käsittämättä hänen nauruaan, ja odotti.
Paroni, jota tämä tinkiminen vaivasi, ratkaisi asian pitemmittä puheitta:
— Olen sanonut herra kirkkoherralle, että saatte Barville'n moision elinajaksenne ja että se sitten on joutuva lapselle. Se on kahdenkymmenentuhannen frangin arvoinen. Mitä olen sanonut, se pysyy. Tyydyttekö vai ette?
Mies hymyili nöyrän ja tyytyväisen näköisenä, käyden samalla puheliaaksi:
— Siin' tapauksess' en mä kieltäydy. Ei siin' muut' estett' ollukkaan. Kun herra kirkk'herra siit' mull' puhui, olin, hitto vie, kyll' het' valmis, ja halusin kyll' oll' mieliks' herra paronill'ki, joka, mä sanoin, sen mull' viel' palkittee. Sill' on tos' se, ku ihmiset toissii auttaa, ett' viel' toistekki toisens' tapaa ja toisens' palkittee. Mut' sitt' tul' herra Julien mun luo, ja sitt' ei ollunn' kun viis'tois'tuhatt' jälell'. Ja mä sanoin: "Täytyy menn' kuulustaa". Ja niin mä tänn' tulin. Ei sen vuoks' ett'en mä luottais', mut mä tahdoin kuull'. Hyvist' väleist' vain hyvät ystävät tulee, herra paroni…
Hänet täytyi keskeyttää, ja paroni kysyi:
— Milloin tahdotte mennä vihille?
Mies muuttui taas äkkiä ujoksi ja joutui aivan ymmälle. Vihdoin viimein sai hän epäröiden sanotuksi:
— Eik's' mun ens' olis saatav' paperi?
Nyt paroni suuttui: