Johon lääkäri lopulta vastasi:
— Kovin pelkään, että se on … että se on … lopussa. Mutta rohkaiskaa, rohkaiskaa itseänne!
Levittäen kätensä heittäytyi Jeanne äitinsä ruumiin yli.
Julien tuli huoneeseen. Hän pysähtyi hämmästyneenä, nähtävästi pahoilla mielin, mutta ei ilmaissut mitään surua eikä huomattavaa epätoivoa, sillä kaikki oli tapahtunut liian nopeasti ja odottamatta, jotta hän yhdellä kertaa olisi ehtinyt ottaa sitä varten tarvittavan ilmeen ja asennon. Hän sopersi vain:
— Tätä odotinkin. Tiesin hyvin, että loppu oli lähellä.
Sitten otti hän esille nenäliinansa, pyyhki silmiään, polvistui, teki ristinmerkin, jupisi jotakin ja tahtoi noustessaan nostaa ylös myöskin vaimonsa. Mutta Jeanne piteli ruumiista molemmin käsin ja suuteli sitä miltei maaten sen päällä. Hänet oli vietävä väkisin pois. Hän oli aivan kuin mieletön.
Tunnin kuluttua sallittiin hänen tulla takaisin. Ei mitään toivoa ollut enää olemassa. Asunto oli nyt järjestetty ruumishuoneeksi. Julien ja pappi puhelivat hiljaa ikkunan ääressä. Leskirouva Dentu, joka mukavasti oli sijoittautunut nojatuoliin kuin ainakin nainen, joka on tottunut valvojaisiin ja tuntee olevansa kuin kotonaan talossa, niin pian kuin kuolema on siellä käynyt, näytti jo torkahtelevan.
Tuli yö. Kirkkoherra astui Jeannen luo, tarttui häntä kädestä ja rohkaisi häntä vuodattaen hänen toivottomaan sydämeensä kirkon runsasta lohdutusvoidetta. Hän puhui vainajasta, ylisti häntä hartain sanoin ja tarjoutui, papin teeskennelty suru ilmeessään, hänelle kun kuollut aina oli vain hyvä tulolähde, viettämään yönsä rukoilemalla ruumiin ääressä.
Mutta Jeanne antoi, yhä rajusti itkien, kieltävän vastauksen. Hän tahtoi olla yksin, ihan yksin tänä jäähyväisyönä. Silloin lähestyi Julien:
— Se on mahdotonta. Me jäämme tänne molemmat.