Vihdoin aukaisi hän tavallisen kirjeen, jossa kiitettiin kutsusta päivällisille ja joka oli samaa käsialaa. Siinä oli allekirjoitus: "Paul d'Ennemare", sama henkilö, jonka paroni aina mainitsi puhuessaan hänestä: "Vanha Paul parka" ja jonka vaimo oli ollut paronittaren paras ystävätär.
Silloin heräsi Jeannessa yht'äkkiä epäluulo, joka oitis muuttui varmuudeksi. Tuo mies oli ollut äidin rakastaja.
Joutuen aivan suunniltaan hän viskasi yht'äkkiä pois nuo inhoittavat kirjeet, aivankuin olisi heittänyt luotaan jonkun myrkyllisen eläimen, joka oli tullut hänen päälleen, juoksi ikkunan luo, purskahti itkuun eikä voinut pidättää huudahduksia, jotka kuristivat hänen kurkkuaan. Aivan masennuksissaan vaipui hän sitten seinustalle, peitti kasvonsa, ettei hänen valituksensa kuuluisi, ja itkeä nyyhkytti äärettömän epätoivon näännyttämänä.
Siihen olisi hän ehkä jäänyt koko yöksi, ellei viereisestä huoneesta olisi kuulunut askeleita, jotka saivat hänen nousemaan ylös. Tuliko ehkä hänen isänsä? Ja siinä olivat kaikki kirjeet vuoteella ja lattialla! Hänen ei tarvinnut avata muuta kuin yksi, niin hän tiesi jo kaikki, hän!
Jeanne hypähti paikaltaan, kahmaisi käsiinsä kaikki nuo vanhat, kellastuneet paperit, äidin vanhempain ja hänen rakastajansa kirjeet, ja ne, joita ei vielä ollut avannut, ja nekin, jotka vielä olivat sidottuina laatikossa, ja viskasi ne kaikki uuniin. Sitten otti hän yöpöydältä toisen kynttilän ja sytytti koko kirjekasan palamaan. Iso liekki loimahti valaisten huoneen, vuoteen ja ruumiin kirkkaalla, lekottelevalla valolla ja luoden sängyn pään valkoiselle verholle mustan, häilyvän varjon vainajan jäykistyneistä kasvoista ja hänen lakanan alta näkyvän suuren ruumiinsa piirteistä.
Kun uunin pohjalla ei ollut jäljellä enää muuta kuin tuhkaläjä, palasi Jeanne avonaisen ikkunan luo, ikäänkuin hän ei enää olisi uskaltanut jäädä ruumiin viereen, ja alkoi itkeä kasvot peitettyinä käsiinsä, valittaen sydäntä särkevällä, epätoivoisella äänellä:
— Voi, äiti raukka, voi äiti raukka!
Ja hänen päähänsä juolahti hirveä ajatus: mitäs, jos äiti ei ollutkaan kuollut, jos hän vain oli nukkunut unitautiin, jos hän yht'äkkiä nousisi ylös ja alkaisi puhua? Eikö silloin se, että hän nyt tiesi tuon inhoittavan salaisuuden, vähentäisi hänen lapsenrakkauttaan? Suutelisikohan hän äitiä silloin yhtä hartain tuntein? Rakastaisikohan hän äitiä samalla pyhällä rakkaudella? Ei. Se oli mahdotonta. Ja tämä ajatus särki hänen sydäntään.
Yö kului loppuun, tähdet kalpenivat, ilma kävi viileäksi aamun sarastaessa. Kuu oli painunut alas ja oli uppoamaisillaan mereen, jonka koko pinnan se valaisi helmiäisväriseksi.
Ja Jeanne muisti sen yön, jonka hän vietti ikkunan ääressä Peuples'iin tultuaan. Kuinka siitä oli pitkä aika, kuinka kaikki oli muuttunut, kuinka tulevaisuus hänestä nyt näytti toisenlaiselta!