Kas, tuolla kävi taivas jo ruskottamaan, hohtaen hempeänä, hurmaavana kuin rakastunut. Hän katseli hämmästyneenä, kuin jotakin ilmiötä, tuota hehkuvaa päivän koittoa, ajatellen itsekseen, oliko mahdollista, että tämän maan päällä, missä tuollaisia aamuruskoja näkyi, ei ollut iloa, ei onnea.
Hän säpsähti oven narahduksesta. Julien astui huoneeseen ja kysyi:
— No, etkö ole kovin väsynyt?
Jeanne vastasi vain lyhyesti:
— En.
Mutta hän oli tyytyväinen, ettei ollut enää yksin.
— Mene nyt makaamaan, — sanoi hänen miehensä.
Ja Jeanne suuteli hiljakseen, verkalleen, tuskallisin tuntein äitiään ja poistui huoneeseensa.
Päivä kului sitten niissä ikävissä toimissa, joita kuolemantapaus vaatii. Paroni saapui iltasella. Hän itki kovin.
Hautajaiset olivat seuraavana päivänä. Suudeltuaan äitiään viimeisen kerran hänen kylmälle otsalleen ja katsottuaan, kuinka arkun kansi naulattiin kiinni, meni Jeanne pois. Kutsuvieraat alkoivat saapua.