Seuraavat päivät olivat kovin ikävät ja kolkot, kuin päivät ainakin talossa, joka tuntuu tyhjältä perheen jäsenen kadottua ainiaaksi, nuo päivät, jolloin suru raatelee joka kerta, kun näkee jonkun esineen, jota vainaja alati oli käsitellyt. Vähä väliä johtuu mieleen masentava muisto. Tuossa hänen tuolinsa, tuossa nurkassa hänen päivänvarjostimensa, tuossa hänen lasinsa, joka on pysynyt ehjänä. Joka huoneessa tapaa joitakin esineitä: sakset, käsineet, kirjan, jonka lehdet ovat hänen sormiensa kuluttamat, ja tuhansia vähäpätöisyyksiä, jotka saavat surullisen merkityksensä sen vuoksi, että herättävät muistoon tuhansia pikkuasioita. Hänen äänensäkin kaikuu vielä korvissa; on kuin kuulisi sen ja tahtoisi paeta jonnekin, päästä pois talosta. Mutta siellä täytyy yhä edelleenkin olla, ja siellä on muitakin, jotka kärsivät samalla tavalla.
Lisäksi masensi Jeannea alati muisto siitä, mitä oli löytänyt ja saanut tietää. Tuo ajatus painosti häntä, ja hänen murtunut mielensä ei ottanut parantuakseen. Yksinäisyyden tunne kasvoi hänessä nyt vielä enemmän kauhean salaisuuden vaikutuksesta. Viimeinenkin luottamus oli hänessä luhistunut viimeisen uskon mukana.
Jonkun ajan kuluttua matkusti isä pois, sillä hän tarvitsi vaihtelua, ilman muutosta, vapautumista tästä kolkosta ikävästä, johon hän vaipumistaan vaipui.
Ja näin katosivat vähitellen asukkaat tuosta suuresta kartanosta, jossa jälleen alkoi hiljainen ja säännöllinen elämä.
Sitten sairastui Paul. Siitä oli Jeanne kadottaa järkensä; hän ei nukkunut eikä syönyt kahteentoista vuorokauteen.
Poika parani, mutta Jeannea pelotti edelleen se ajatus, että poika saattoi kuolla. Mitä tekisi hän silloin? Mitä tulisi hänestä silloin? Ja vähitellen heräsi hänen sydämessään hämärä halu saada toinen lapsi. Hän alkoi siitä jo haaveksia, ja kohta valtasi hänet kokonaan hänen vanha toiveensa nähdä ympärillään kaksi pientä olentoa, pojan ja tytön. Hän oli aivan hullaantunut.
Mutta Rosalien jutun jälkeen eli hän erillään miehestään. Läheneminen tuntui hänestä aivan mahdottomalta silloisissa olosuhteissa: Julienin rakkaus oli muualla, sen hän tiesi, ja pelkkä ajatus joutua hänen hyväiltäväkseen sai hänet inhosta vapisemaan.
Häntä kiusasi halu tulla vielä äidiksi siihen määrin, että hän olisi ehkä alistunutkin, mutta hän ei tietänyt, kuinka alkaisi. Ennen hän vaikka kuolisi nöyrtymisestä, kuin antaisi miehensä arvata hänen aikeensa. Ja Julien ei näyttänyt enää ajattelevankaan häntä.
Hän olisi ehkä jättänytkin kaikki sikseen, mutta joka yö rupesi hän haaveksimaan tytöstä, ja hän oli jo näkevinään hänen leikkivän Paulin kanssa plataanin juurella. Ja toisinaan tunsi hän vastustamatonta halua nousta ja mennä sanaakaan sanomatta miehensä luo. Kahdesti hän jo hiipikin ovelle, mutta palasi takaisin häpeästä sykkivin sydämin.
Paroni oli lähtenyt, äiti oli kuollut eikä Jeannella ollut enää ketään, kenen kanssa neuvotella, kenelle puhua sydämensä salaisuuksista. Silloin päätti hän mennä kirkkoherra Picot'n luo ja ilmaista hänelle ripin varjolla nämä vaikeat asiat.