— Minä olen nyt yksin elämässä. Isäni ja mieheni eivät sovi ollenkaan keskenään. Äitini on kuollut ja … ja … — hän jatkoi aivan hiljaa ja vavisten, — äskettäin olin kadottaa poikani. Kuinka minun silloin olisi käynyt?
Hän vaikeni. Pappi katseli häntä ihan ymmällään ja sanoi:
— No, käykää asiaan!
Jeanne lausui:
— Minä tahtoisin vielä toisen lapsen.
Silloin vastasi kirkkoherra, joka oli tottunut rahvaan mehevään, ujostelemattomaan leikinlaskuun, päätään kujeilevasti nyökytellen:
— No, minusta nähden, se riippuu vain teistä itsestänne.
Jeanne loi häneen viattomat silmänsä ja sopersi hämillään:
— Mutta … mutta … ymmärrättehän, että … että … niinkuin tiedätte … tuon sisäkön jutun jälkeen … mieheni ja minä … elämme erillämme toisistamme.
Kirkkoherra, joka tunsi maalaisrahvaan epäsiveelliset tavat ja olot, hämmästyi ensin tästä tiedosta, mutta luuli yht'äkkiä arvanneensa nuoren rouvan oikeat toivomukset. Hän katseli häntä syrjäsilmällä hyvänsuopaisesti ja myötätuntoisesti hänen onnettomuutensa johdosta, ja lausui: