Kului viikko. Jeannea vaivasi koko ajan levottomuus ja huoli.
Eräänä päivänä päivällistä syödessä katseli Julien häntä omituisilla silmillä, suupielissä hymynväre, jonka Jeanne aina oli nähnyt, kun hänen miehensä oli kujeilevalla tuulella. Jopa Julien suhtautui häneen hieman ivallisen kohteliaastikin, ja kun he sitten olivat kävelemässä äidin kujanteessa, kuiskasi hän vaimolleen hiljaa korvaan;
— Tuntuu siltä kuin olisimme sopineet.
Jeanne ei vastannut mitään, katsoi vain maahan pitkin suoraa, melkein jo näkymätöntä jälkeä, johon oli kasvanut ruohoa. Se oli paronittaren jalan jälki, joka oli kadonnut kuten muisto katoaa. Ja Jeannen sydäntä kouristi kirpeä suru. Hän tunsi olevansa yksin elämässä, kaukana poissa koko maailmasta.
Julien jatkoi:
— En toivo sen parempaa. Pelkäsin sen olevan sinulle vastenmielistä.
Aurinko oli mailleen menossa. Ilma oli lauha. Jeannen teki mieli itkeä. Hän kaipasi rakastavaa sydäntä, hän tunsi tarvetta saada puristaa jonkun povelleen ja ilmaista surunsa. Itku kuristi häntä kurkusta. Hän levitti kätensä ja vaipui Julienin rintaa vasten.
Ja hän itki. Hämmästyneenä katseli Julien hänen hiuksiaan voimatta nähdä hänen kasvojaan, jotka Jeanne oli kätkenyt hänen povelleen. Ja Julien uskoi, että Jeanne vielä rakasti häntä ja painoi alentuvasti suudelman hänen tukalleen.
Sitten palasivat he sisään sanaakaan sanomatta. Julien seurasi vaimoaan hänen huoneeseensa ja oli hänen luonaan koko yön.
Sen jälkeen alkoivat heidän entiset välinsä taas. Julien eli kuin olisi täyttänyt jonkun velvollisuuden, joka ei kuitenkaan ollut hänelle vastenmielinen; Jeanne taas tyytyi siihen kuin johonkin eltovaan, tuskalliseen välttämättömyyteen, josta päätti tehdä lopun heti, kun tuntisi jälleen olevansa raskaana.