Pian huomasi hän kuitenkin, että hänen miehensä kävi häntä kohtaan välinpitämättömäksi niinkuin ennenkin. Hänen hyväilynsäkin muuttuivat kylmemmiksi. Hän kohteli häntä kuin varovainen rakastaja eikä kuin tyyni aviopuoliso.
Jeanne ihmetteli tätä kovin ja huomautti siitä kerran miehelleen. Julien ilmoitti silloin hänelle suoraan, että pelkäsi hänen joutuvan uudelleen raskaaksi. Kuullessaan sitten, että se juuri olikin hänen vaimonsa hartain toivomus, Julien melkein raivostui.
Jeanne vaikeni, mutta päätti käyttää viekkautta saavuttaakseen haaveksimansa uuden onnen. Sekin oli turhaa.
Vielä kerran kääntyi hän silloin kirkkoherra Picot'n puoleen ja saikin häneltä neuvon uskotella sekä miehelleen että tuttavilleen olevansa jo raskaana. Tämä kavala keino onnistuikin niin, että hän parin viikon kuluttua jo tunsi tulevansa äidiksi. Julien ei vaimonsa vakuutuksista huolimatta ottanut sitä vieläkään uskoakseen, mutta kuukauden perästä Jeanne kertoi jo kaikille tämän uutisen, ja raivostuneena huudahti silloin hänen miehensä:
— Sepä tuli pyytämättä!
Papin ennustus toteutui siis täydellisesti.
Huumaavan ilon valtaamana sulkeutui Jeanne nyt joka ilta huoneeseensa ja kiitollisuuden hurmassa sitä jumaluutta kohtaan, jota hän ihasteli, pyhitti hän itsensä ikuiselle puhtaudelle.
Hän tunsi uudelleen olevansa melkein onnellinen ja ihmetteli, että hänen surunsa äidin kuoleman johdosta oli niin pian vaimentunut. Hän oli uskonut, ettei koskaan enää löytäisi lohdutusta, ja nyt kun tuskin vielä oli kaksi kuukauttakaan kulunut, tuo kipeä haava jo oli kasvamassa umpeen. Hänessä oli jäljellä vain vieno alakuloisuus, joka oli kuin suruharso hänen elämänsä yllä. Ei mitkään järkyttävät tapaukset enää näyttäneet hänestä mahdollisilta. Hänen lapsensa tulisivat kasvamaan suuriksi ja rakastamaan häntä. Ja itse tulisi hän vanhenemaan rauhassa, tyytyväisenä, välittämättä miehestään enää laisinkaan.
Syyskuun lopulla tuli kirkkoherra Picot juhlallisesti vieraisille puettuna uudenuutukaiseen kauhtanaan, jossa oli vasta yhden viikon tahrat, ja esitteli seuraajansa kirkkoherra Tolbiac'in. Tämä oli vielä aivan nuori, laiha ja kasvultaan hyvin pieni pappi, joka puhui mahtipontisesti ja jonka sisäänvajonneet, mustain kehäin ympäröimät silmät ilmaisivat rajua luonnetta.
Vanha kirkkoherra oli nimitetty Goderville'n ylikirkkoherraksi. Hänen poislähtönsä herätti Jeannessa todellista mielipahaa. Olihan tuon kunnon ukon hahmo yhteydessä kaikkien hänen muistojensa kanssa siitä asti kuin hän naimisiin joutui. Picot oli hänet vihkinyt, hän oli ristinyt Paulin ja siunannut paronittaren hauraan. Hän ei voinut kuvitella itselleen Étouvent'ia ilman kirkkoherra Picot'ta kävelemässä möhömahoineen kyläntiellä. Ja hän rakasti häntä hänen hilpeän, teeskentelemättömän luonteensa tähden..