Vaikka hänen nimityksensä olikin virkaylennys, ei kirkkoherra Picot näyttänyt iloiselta, ja hän lausui:
— Minuun se koskee, minuun se koskee, rouva varakreivitär. Olen, nähkääs, ollut täällä jo kahdeksantoista vuotta. Totta on, että tulot täällä eivät ole suuret ja että seurakunta ei ole paljon mistään kotoisin. Miehet eivät tiedä uskonnosta muuta kuin mikä on ihan välttämätöntä, ja naiset, naiset taas eivät osaa ollenkaan siivosti käyttäytyä. Tytöt tulevat vihille vasta sitten, kun ovat tehneet pyhiinvaelluksen Hedelmöittävän Neitsyen luo ja myrttiseppeleellä ei ole suurta arvoa tällä paikkakunnalla. Yhtäkaikki minä viihdyin täällä hyvin.
Uusi kirkkoherra teki kärsimättömiä kädenliikkeitä ja kävi aivan punaiseksi. Tylysti sanoi hän:
— Minun tultua tänne täytyy kaiken tuon muuttua.
Hän näytti kiukkuiselta lapselta, oli kovin hento ja laiha kuluneessa, mutta siistissä kauhtanassaan.
Kirkkoherra Picot katsoi häneen syrjäsilmällä niinkuin hänen oli tapa katsoa iloisina hetkinään ja lausui:
— Nähkääs, kirkkoherra, ehkäistäkseen noita asioita täytyisi seurakuntalaiset panna rautoihin, eikä siitäkään vielä mitään apua lähtisi.
Pikku pappi vastasi räikeällä äänellä:
— Pianpahan nähdään.
Ja vanha kirkkoherra hymyili vetäen nuuskaa nenäänsä: