Vähitellen tottui hän kuitenkin kirkossa käyntiin ja joutui tuon hintelän, taipumattoman ja vallanhimoisen papin vaikutuksen alaiseksi. Mystikko kun tuo mies oli, miellytti hän Jeannea tulisen kiihkomielisyytensä tähden. Hän sai Jeannessa väräjämään sen runollisuskonnollisen kielen, joka on olemassa kaikkien naisien sielussa. Hänen lahjomaton ankaruutensa, hänen kaiken maailmallisen ja aistillisen halveksimisensa, hänen inhonsa kaikkia inhimillisiä askareita kohtaan, hänen rakkautensa Jumalaan, hänen nuorekas, riihoton kokemattomuutensa, hänen kova puhetapansa ja hänen luja tahtonsa herättivät Jeannessa käsityksen siitä, mitä marttyyrit mahtoivat olla. Ja hän, tuo loppuun kärsinyt olento, hurmaantui tuon lapsekkaan taivaan lähetin ankarasta uskonkiihkosta.
Pappi johti hänet pelastusta tuovan Vapahtajan luo, näytti hänelle, kuinka uskon hurskaat riemut vaimentavat sielun tuskat, ja Jeanne polvistui rippituolin viereen nöyränä, tuntien itsensä pieneksi, heikoksi tuon papin edessä, joka näytti tuskin viidentoista vuoden vanhalta.
Koko paikkakunta alkoi kuitenkin kohta pappiaan vihata. Ollen lahjomattoman ankara itseään kohtaan osoitti hän muita kohtaan säälimätöntä suvaitsemattomuutta. Yksi asia varsinkin herätti hänessä vihaa ja suuttumusta. Se oli rakkaus. Siitä puhui hän saarnoissaan kiivastuneena peittelemättömin sanoin, kirkontavan mukaan, huutaen maalaiskuulijakuntansa korviin jyliseviä lauseita lihan himoa vastaan, ja hän oikein vapisi ja polki jalkaansa raivosta, manatessaan esille kauhun kuviaan.
Nuoret pojat ja tytöt loivat salakähmäisiä katseita toisiinsa, ja vanhat rahvaan miehet, jotka aina mielellään pistävät pilapuheita, lausuivat paheksumisensa pikku papin suvaitsemattomuudesta palatessaan kirkosta kotiin sinipuseroisen poikansa ja mustiin puetun vaimonsa vieressä käyden. Ja koko paikkakunta oli oikein kuohuksissaan.
Hiljakseen kuiskailtiin keskenään hänen ankaruudestaan rippituolissakin ja hänen määräämistään kovista katumusohjeista. Ja kun hän itsepintaisesti kieltäytyi antamasta synninpäästöä tytöille, joiden siveys oli saanut jonkin tahran, niin ruvettiin häntä jo ivaamaan. Jopa suurina juhlapäivinä nähtiin, että nuoriso pysyi penkissään sen sijaan, että olisi muitten kanssa mennyt ehtoolliselle.
Kohta alkoi hän väijyä rakastuneita estääkseen heitä tapaamasta toisiaan, aivankuin metsänvahti väijyy salametsästäjiä. Hän ajoi heitä takaa kuutamo-iltoina pitkin ojanvarsia, riihennurkkia ja ranta-äyräiden tiheätä ruohikkoa. Niinpä hän kerran sai kiinni kaksi, jotka eivät hänen tieltään toisistaan eronneet. He kävelivät, kädet toistensa vyötäisillä ja suudellen toisiaan, pitkin kivistä rotkoa.
Kirkkoherra huusi heille:
— Ettekö jo lopeta, senkin moukat!
Poika kääntyi pappiin päin ja vastasi:
— Hoitakaa omia asioitanne, herra kirkkoherra, tämä ei teitä liikuta.