Siihen oli tullut vielä muitakin ihmisiä, jotka katselivat syrjäsilmällä, salakähmäisesti, peloissaan ja arastellen. Sitten neuvoteltiin siitä, mitä oli tehtävä, ja päätökseksi tuli, että ruumiit olivat vietävät hoviin, sillä he toivoivat saavansa tästä työstään palkinnon. Valjastettiin siis kahdet rattaat, mutta nyt tuli uusi vaikeus eteen. Toiset tahtoivat panna vain olkia rattaiden pohjalle, toiset taas arvelivat, että säädyllisyyden vuoksi niihin asetettaisiin patjat.
Nainen, joka aikaisemmin jo oli puhunut, huusi:
— Patjathan käyvät niin verisiksi että ne pitää lipiässä liuottaa!
Silloin puuttui muuan iloisennäköinen emäntä puheeseen ja sanoi:
— Nehän ne maksavat. Mitä arvokkaampia ovat, sitä kalliimpi niillä on hinta.
Ja se lause tepsi.
Molemmat rattaat, jotka olivat korkeapyöräisiä ja ilman vietereitä, lähtivät liikkeelle, toinen oikealle, toinen vasemmalle, tärisyttäen ja viskellen jokaisen maantien kuopan kolahduksesta noiden kahden olennon maallisia jäännöksiä, jotka juuri olivat toisiaan halailleet eivätkä koskaan enää saa toisiaan kohdata.
Heti kun oli nähnyt kojun vierivän jyrkännettä alas, pakeni kreivi, minkä jaloista pääsi, sateessa ja myrskyssä. Hän juoksi siten tuntikausia poikki teiden, vuoren rinteitä viistäen ja yli aitojen, ja hän saapui kotiaan illan suussa käsittämättä itse miten.
Palvelijat odottivat häntä pelästyksissään ja ilmoittivat hänelle, että molemmat hevoset olivat tulleet takaisin ilman ratsastajia. Julienin ratsu oli, näet, seurannut toisen mukana.
Silloin horjahti kreivi de Fourville ja sanoi murtuneella äänellä: