— Heille on varmaankin tapahtunut jokin onnettomuus tällä hirveällä ilmalla. Kaikkien on lähdettävä heitä etsimään.
Ja hän lähti itsekin taas ulos. Mutta päästyään pois ihmisten näkyvistä piiloutui hän erään orjanruusupensaan peittoon ja alkoi tuijottaa tielle, mistä oli tuleva kuolleena tahi kuolevana tahi ehkäpä raajarikkoisena, ainiaaksi muodottomaksi muuttuneena se, jota hän vieläkin hurjan intohimoisesti rakasti.
Ja kohta ajoivatkin hänen ohitsensa rattaat, joissa oli jotakin omituisennäköistä. Ne pysähtyivät kartanon eteen ja ajoivat sitten pihaan. Siinä se oli, siinä viedään hänen vaimonsa! Mutta kauhea tuska piti hänet kuin kiinninaulattuna paikallaan, hirveä pelko saada tietää, kammo saada kuulla totuus. Ja hän ei hievahtanut paikaltaan, hyykistyi vain alas kuin jänis ja vapisi kuullessaan vähäisimmänkin äänen.
Hän odotti siinä tunnin, kenties kaksi. Rattaat eivät ajaneet takaisin. Hän ajatteli itsekseen, että hänen vaimonsa oli kuolemaisillaan, ja tuo ajatus, että oli näkevä hänet, kohtaava hänen katseensa, synnytti hänessä semmoisen kauhun, että hän yht'äkkiä alkoi pelätä tulevansa löydetyksi piilopaikastaan ja pakoitetuksi tulemaan kotiin vaimonsa kuolinvuoteen luo, ja silloin hän pakeni vielä kauemmaksi metsään. Mutta yht'äkkiä juolahti taas hänen päähänsä, että hänen vaimonsa kenties tarvitsi apua ja ettei varmaan kukaan voinut hoitaa häntä, ja silloin lähti hän juoksemaan takaisin huimaavaa vauhtia.
Kun hän saapui kotia, tuli häntä vastaan hänen puutarhurinsa, jolle hän huusi:
— No?
Mies ei uskaltanut vastata mitään. Silloin kreivi miltei ärjäisi:
— Onko hän kuollut?
Johon palvelija änkyttäen vastasi:
— On, herra kreivi.