Jeanne ei kolmeen kuukauteen päässyt ulos huoneestaan. Hän oli niin heikko, niin kalpea, että jo luultiin ja sanottiin hänen olevan kuoleman oman. Vähitellen hän kuitenkin virkistyi. Isä ja täti Lison eivät enää lähteneet hänen luotaan, vaan asettuivat molemmat asumaan Peuples'iin. Tuon järkyttävän tapauksen jälkeen oli hän saanut hermotaudin; vähimmästäkin melusta hän oli mennä tainnoksiin, ja usein aiheuttivat mitättömätkin seikat hänessä pitkiä pyörtymiskohtauksia.
Hän ei ollut koskaan tahtonut tarkempia tietoja Julienin kuolemasta. Mitäpä se häntä liikutti? Johan hän siitä tiesi tarpeeksi. Kaikki uskoivat sen onnettomuuden tapaukseksi, mutta hän oli asian oikeasta laidasta varma ja säilytti visusti sydämessään tuon kamalan salaisuuden: tietonsa aviorikoksesta ja hirveän näyn, kun kreivi äkkiä tuli hänen luokseen samana päivänä, jolloin loppuratkaisu tapahtui.
Nyt oli hänen sydämensä täynnä helliä, suloisia, alakuloisia muistoja niistä lyhyistä rakkauden päivistä, jotka hän ennen muinoin oli elänyt yhdessä miehensä rinnalla. Alinomaa värähdytti hänen sieluaan jokin odottamatta herännyt ajatus. Hän näki miehensä semmoisena kuin hän oli sulhasena ja semmoisena kuin hän häntä rakasti noina ainoina hetkinä Korsikan hehkuvan auringon alla. Kaikki hänen vikansa ja virheensä pienenivät hänen silmissään, Julienin tylyys katosi, jopa hänen uskottomuutensakin nyt hälveni umpeen luodun haudan kasvavaan kaukaisuuteen. Ja omituisen, epämääräisen, kuoleman jälkeisen kiitollisuuden valtaamana tuota miestä kohtaan, joka häntä sylissään oli hellitellyt, antoi Jeanne anteeksi kaikki menneet kärsimyksensä muistellen vain onnenhetkiään. Vähitellen kylvi aina eteenpäin rientävä aika, kuukaudet kuukausien perässä, unhetta kuin paksunevaa pölyä kaikkien hänen muistojensa ja surujensa yli, ja hän alkoi elää yksinomaan poikaansa varten.
Paulista tuli häntä ympäröivän kolmen henkilön epäjumala, ainoa ajatus, ja hän hallitsi itsevaltiaana. Jopa jonkinlainen toistensa kadehtiminen ilmeni hänen kolmessa orjassaan. Jeanne katseli hermostuneesti kuinka poika hellästi suuteli paronia, saatuaan ratsastaa hänen polvellaan. Ja täti Lison, jota poikakin kohteli välinpitämättömästi niinkuin kaikki muut aina olivat tehneet ja johon tuo pikku herra, joka ei vielä puhuakaan osannut, toisinaan suhtautui kuin lapsenhoitajattareen, katosi usein huoneeseensa itkemään ja vertaamaan niitä vähäpätöisiä hyväilyjä, jotka hän kerjäämällä ja töintuskin pojalta sai, niihin halailuihin, jotka hän soi äidilleen ja isoisälleen.
Kaksi rauhallista vuotta kului ilman erikoisempia tapahtumia lasta vain ajatellessa ja hoitaessa. Kolmannen vuoden alussa päätettiin muuttaa asumaan Rouen'iin kevääseen asti, ja koko perhe siirtyi sinne. Mutta heidän saavuttuaan tuohon vanhaan asumattomaan ja kosteaan taloon sai Paul ankaran yskän, jota pelättiin keuhkopussin tulehdukseksi, ja epätoivoisina päättivät kaikki kolme sukulaista, ettei Paul voinut elää muualla kuin Peuples'issa. Hänet vietiin siis sinne takaisin niin pian kuin hän oli parantunut.
Sitten alkoi kokonainen sarja yksitoikkoisia, mutta ihania vuosia. Aina olivat he kaikki yhdessä pienokaisen seurassa, vuoroin hänen huoneessaan, vuoroin isossa vierassalissa, vuoroin puutarhassa, ja olivat innostuksissaan hänen lepertelystään, hänen hullunkurisista lauseistaan ja leikeistään.
Hänen äitinsä antoi hänelle hyväilynimen Paulet, joka sitten jäikin hänen nimekseen, eikä häntä muuksi koskaan nimitettykään.
Kun poika sitten alkoi nopeasti kasvaa, oli noiden kolmen sukulaisen tahi, niinkuin paroni sanoi, "hänen kolmen äitinsä" ainoana toimena mitata lapsen pituutta. Niinpä oli oven pieleen kynäveitsellä tehty koko joukko merkkejä, joista näki, kuinka paljo hän kunkin kuukauden aikana oli kasvanut. Tuolla asteikolla oli melkoinen merkitys heidän kaikkien elämässään.
Sitten tuli vielä muuan uusi olento tärkeäksi tekijäksi perheessä. Se oli koira "Massacre", jonka Jeanne oli jättänyt syrjään omistaessaan kaiken huolensa pojalleen. Keittäjätär Ludivine oli elättänyt koiraa, jota pidettiin vanhassa tynnyrissä tallin edessä ja joka eleli siellä aikojaan aivan yksin ja aina kahleissa.
Eräänä aamuna oli Paul huomannut sen ja alkoi huutaen vaatia saada hyväillä sitä. Hänet vietiin varovasti koiran luo. Koira puolestaan ihastui kovin, ja poika alkoi kauheasti parkua, kun hänet sitten tahdottiin viedä pois. Silloin päästettiin Massacre irti ja siirrettiin taloon.