Siitä tuli Paulin eroittamaton, ainainen toveri. He piehtaroivat yhdessä ja makasivat vierekkäin lattiamatolla. Jopa Massacre kohta nukkuikin ystävänsä vuoteessa, joka ei tahtonut koirasta enää lainkaan luopua. Jeanne oli tästä toisinaan kirppujen pelosta kovin huolissaan, täti Lison taas oli pahoillaan koiralle siitä, että se otti itselleen niin suuren osan pojan rakkautta, varasti sitä, niin kuin hänestä näytti, häneltä, joka sitä niin kovin halusi itselleen.
Ylen harvoin oli heillä vuorovierailuja Briseville'n ja Coutelier'n perheiden kanssa. Ainoastaan kunnallislautakunnan esimies ja tohtori kävivät säännöllisesti häiritsemässä tuon vanhan hovin yksinäisyyttä. Ja Jeanne ei enää käynyt kirkossa tuon koiran tapon ja niiden epäluulojen jälkeen, jotka hänessä pappi oli herättänyt kreivittären ja Julienin kuolemaan nähden, sillä hän oli ikäänkuin vihainen Jumalalle siitä, että hänellä saattoi olla semmoisia palvelijoita.
Aika ajoin julisti kirkkoherra Tolbiac peitellyin sanoin kirouksensa tuon vanhan hovin yli, jossa asusti paheenhenki, erhetyksen ja valheen henki, vääryyden henki, synnin ja turmeluksen henki. Sillä hän tarkoitti paronia.
Hänen kirkkonsa oli muuten käynyt autioksi, ja kun hän käveli peltojen ohi, missä kyntäjät astuivat auransa kurjessa, niin eivät talonpojat pysähtyneet hänen kanssaan tarinoimaan, eivät kääntyneet edes tervehtimään häntä. Häntä pidettiin muutoin noitana, sillä hän oli ajanut pahan hengen eräästä sen riivaamasta naisesta. Hänen sanottiin osaavan loihtia ja ehkäistä saatanan salaiset juonet, niinkuin hän itse sanoi, parantaa lehmiä, jotka lypsivät sinistä maitoa ja pitivät häntänsä kippurassa, ja salaperäisillä taikasanoilla löytää kadonneita esineitä.
Ahdas- ja kiihkomielinen kun hän oli, antautui hän intohimoisesti tutkimaan uskonnollisia teoksia, joissa puhuttiin perkeleen ilmestymisestä maan päällä, hänen valtansa eri muodoista, hänen salaisista, moninaisista mahtikeinoistaan ja hänen kavaluutensa kaikista eri puolista. Ja kun hän uskoi olevansa erityisesti kutsuttu taistelemaan tuota salaperäistä, turmiollista voimaa vastaan, niin oli hän harjaantunut käyttämään kaikkia niitä manauskeinoja, joista kirkon käsikirjoissa puhuttiin.
Hän luuli alati tuntevansa, milloin rietas henki liikkui pimeässä, ja yhtämittaa oli hänen huulillaan latinankielinen lause: Sicut leo rugiens circuit quaerens qvem devoret (Niinkuin kiljuva jalopeura ympäri käy etsien, kenen hän saisi niellä).
Näin levitti hänen salainen voimansa pelkoa ja kauhua. Jopa hänen virkaveljensäkin, nuo vähätietoiset maalaispapit, joille Belsebul on uskonkappale ja jotka pikkumaisiin kirkonohjeisiin takertuneina, tuon paheen voiman ilmestyessä, joutuvat sekoittamaan uskonnon ja taikauskon toisiinsa, pitivät kirkkoherra Tolbiacia noitana. Ja he kunnioittivat häntä yhtä paljon sen salaperäisen voiman vuoksi, jonka luulivat hänessä olevan, kuin hänen ankaran, moitteettoman elämänsä takia.
Tullessaan Jeannea vastaan ei pappi häntä tervehtinyt.
Tämä asiaintila vaivasi ja huolestutti täti Lisonia, joka arkana vanhanapiikana ei voinut käsittää sitä, että saattoi olla käymättä kirkossa. Hän oli epäilemättä hurskas ja kävi ripillä ja ehtoollisella, mutta siitä ei kukaan tietänyt mitään eikä halunnutkaan saada tietää.
Ollessaan yksin, ihan yksin Paulin kanssa puheli täti hänelle hiljakseen Jumalasta. Poika tuntui kyllä jossakin määrin kuuntelevan, kun hän hänelle puhui maailman ensimmäisten aikojen ihmeellisistä tapahtumista, mutta kun hän pojalle sanoi, että täytyi paljon, paljon rakastaa Jumalaa, niin kysyi poika: "Missä hän on, täti?" Ja silloin osoitti täti sormellaan taivasta sanoen: "Tuolla ylhäällä, Paulet, mutta älä puhu siitä kellekään". Hän, näet, pelkäsi paronia.