Mutta eräänä päivänä lausui Paulet:
— Jumala on joka paikassa, mutta ei kirkossa.
Hän oli silloin puhunut isoisälleen tädin salaisista kertomuksista.
Lapsi oli kymmenennellä vuodella; hänen äitinsä näytti silloin neljänkymmenen vanhalta. Poika oli väkevä, riehakas ja rohkea kiipeämään puihin, mutta ei osannut paljon mitään. Luvut eivät häntä miellyttäneet, ja hän jätti ne pian kesken. Ja kun paroni tavallista pitemmän aikaa piti häntä kirjan ääressä, tuli Jeanne kohta ja sanoi:
— Päästä hänet jo leikkimään. Ei häntä saa rasittaa, hän on niin nuori.
Jeannesta poika oli aina vain puolenvuoden tahi vuoden vanha. Hän tuskin oli selvillä siitä, että poika käveli, juoksi ja puhui kuin suuri lapsi ainakin. Ja alati pelkäsi hän, että poika kaatuisi tahi vilustuisi tahi että hänen tulisi kuuma juostessaan tahi että hän söisi liiaksi ja hänen vatsansa tulisi kipeäksi tahi söisi liian vähän eikä kasvaisi tarpeeksi.
Kun poika tuli kahdentoista vuoden vanhaksi, oli edessä pulmallinen kysymys: hänen ensimmäinen ehtoollisella käyntinsä.
Eräänä aamuna, näet, tuli täti Lison Jeannen luo ja huomautti hänelle, ettei voinut enää jättää lasta ilman uskonnon opetusta ja olla täyttämättä kaikkein ensimmäisiä velvollisuuksia, Hän selitteli kaikin tavoin asiaa ja esitti tuhansia syitä, ennen kaikkia niiden ihmisten mielipiteet, jotka hän oli tavannut. Mutta äiti epäröi, joutui suunniltaan ja vakuutti puolestaan, että varsin hyvin vielä saattoi odottaa.
Kuukautta myöhemmin, hänen käydessään varakreivitär Brisevillen luona, kysyi tämä sivumennen:
— Tänä vuonna teidän Paulinne varmaankin pääsee ensimmäisen kerran ehtoolliselle?