— Jeanne, sinulla ei ole oikeutta määrätä hänen elämänsä mielesi mukaan. Minkä nyt teet, on kehno, milt'ei rikoksellinen teko: uhraat lapsesi oman yksityisen onnesi tähden.
Jeanne kätki kasvonsa käsiinsä, ja itkeä nyyhkytteli rajusti ja sopersi läpi kyyneleittensä:
— Olen ollut niin onneton … niin onneton! Nyt olen levollinen, kun minulla on hän, mutta hänet tahdotaan riistää minulta pois. Miten minun käy … ypö yksin … nyt?
Hänen isänsä nousi, istuutui hänen viereensä ja tarttui häntä käsistä:
— Enkö minä ole luonasi, Jeanne?
Silloin heittäytyi Jeanne nopeasti hänen kaulaansa, suuteli häntä rajusti ja yhä nyyhkytellen, itkun kuristaessa hänen kurkkuaan hän änkytti:
— Niin, olet oikeassa … ehkä, … isä. Olen kuin mieletön, sillä olen niin paljon kärsinyt. Suostun siihen, että hänet viedään kouluun.
Käsittämättä liioin, mitä hänelle aiottiin tehdä, alkoi Paulet vuorostaan parkua. Silloin nuo kaikki kolme äitiä kävivät suutelemaan häntä, hyväilivät ja lohduttelivat häntä. Ja kun sitten mentiin makuulle, ahdisti kaikkien sydäntä, ja kaikki itkivät vuoteissaan, jopa paronikin, joka oli tähän asti hillinnyt itseään.
Päätökseksi tuli, että poika lukukauden alkaessa pantaisiin Havre'n kouluun. Ja koko sen kesän häntä hemmoiteltiin enemmän kuin koskaan ennen.
Äiti itki usein ajatellessaan eroa. Hän valmisteli poikansa vaatteita, aivan kuin tämä olisi ollut lähdössä kymmenen vuotta kestävälle matkalle. Eräänä lokakuun aamuna, unettoman yön jälkeen, nousivat sitten nuo molemmat naiset ja paroni vaunuihin, jotka kahden hevosen vetäminä lähtivät tielle.