Joka kerta kun hän tapasi poikansa, tuntui hänestä aivan kuin he olisivat olleet erossa kymmenen vuotta. Paulet miehistyi kuukausi kuukaudelta, hän taas vanheni kuukausi kuukaudelta, jopa siinä määrin, että hänen isänsä näytti ikäänkuin hänen veljeltään, ja täti Lison, joka ei vanhentunut lainkaan, hän kun oli lakastunut jo viidenkolmatta vuoden ikäisenä, oli aivan kuin hänen vanhempi sisarensa.
Paulet ei viitsinyt lukea ollenkaan. Neljännellä luokalla oli hän kaksi vuotta, kolmannen läpäisi hän miten kuten, mutta toiselle jäi hän toiseksi vuodeksi. Ja hän oli jo kahdenkymmenen vanha, kun pääsi retoriikkaluokalle.
Hän oli silloin iso, vaaleaverinen nuorukainen, jolla oli jo tuuheita poskikarvoja ja huomattavat viikset; hän kävi nyt Peuples'issa joka sunnuntai. Hän harjoitteli ratsastamista ja vuokrasi sentähden itselleen ratsuhevosen, jolla pääsi kahdessa tunnissa kotia.
Varhain aamulla meni Jeanne aina häntä vastaan tädin ja paronin kanssa, joka vähitellen kävi yhä kumarammaksi ja astui kuin vanha ukko, kädet selän takana ikäänkuin estääkseen, ettei kaatuisi nenälleen.
He kävelivät hiljakseen tietä pitkin, istuutuivat silloin tällöin ojan reunalle ja katselivat etäisyyteen, eikö sieltä jo näkyisi ratsastaja tulevan. Heti kun he sitten huomasivat aivan kuin pienen mustan pisteen valkoisella juovalla, alkoivat he huiskutella nenäliinojaan, ja poika taas hoputti ratsunsa laukkaamaan tullen kuin tuulispää, niin että Jeannen ja täti Lisonin sydämet pelosta sykkivät ja isoisä innostui huutamaan hyväksymistään heikolla äänellään.
Vaikka Paul olikin äitiään päätä pitempi, kohteli tämä häntä yhä vielä kuin lasta kysellen alati:
— Eivätkö jalkasi ole kylmät, Paulet?
Ja kun poika käveli pihalla aamiaisen jälkeen savukettaan poltellen, aukaisi Jeanne ikkunan ja huusi hänelle:
— Älä ole, kultaseni, ulkona paljainpäin, voit saada nuhan.
Ja hän oikein vapisi pelosta, kun Paul palasi ratsain yötä myöten: