— Älä vain, — sanoi hän, — aja liian kovaa, pikku Paulet! Ole varovainen ja ajattele äiti raukkaasi, joka tulisi aivan hulluksi, jos sinulle jotakin tapahtuisi.
Mutta sitten tuli eräänä lauantaiaamuna Paulilta kirje, jossa hän ilmoitti, ettei hän seuraavana päivänä saapuisikaan kotiin, koska toverit aikoivat panna toimeen huviretken ja hänet oli kutsuttu mukaan. Jeannea vaivasi kauhea tuska koko sunnuntaipäivän, aivan kuin joku onnettomuus olisi tapahtunut, ja kun tiistai tuli, ei hän enää malttanut, vaan lähti Havre'en.
Paulet näytti hänestä muuttuneelta, vaikk'ei hän oikein voinut selittää, missä suhteessa. Hän tuntui Jeannesta vilkkaammalta, ja puhui miehekkäämmällä äänellä. Ja yht'äkkiä ilmoitti hän äidilleen kuin aivan luonnollisena asiana:
— Tiedätkö, äiti, koska sinä tulit tänään täällä käymään, niin en minä vielä ensi sunnuntaina tulekaan Peuples'iin, sillä me panemme toimeen uuden huviretken.
Jeanne joutui aivan ymmälle ja nyyhkytti, aivan kuin hänen poikansa olisi sanonut lähtevänsä Amerikkaan. Kun hän vihdoin kykeni puhumaan, sanoi hän:
— Voi, mikä sinun on Paulet? Sano minulle, mitä on tekeillä?
Paulet alkoi nauraa ja suuteli äitiään lausuen:
— Ei kerrassaan mitään, äiti. Huvittelen vain toverieni kanssa. Sehän kuuluu ikääni.
Jeanne ei saanut vastatuksi mitään, ja kun hän istui yksin rattaissaan, heräsi hänessä kummallisia ajatuksia. Hän ei tuntenut Paulet'aan enää samaksi entiseksi pikku Paulet'kseen. Ensimmäisen kerran huomasi hän nyt, että hänen poikansa oli tullut suureksi, ettei hän ollut enää hänen ja että hän alkoi elää omaa elämäänsä välittämättä heistä vanhoista. Hänestä tuntui, että Paulet yhtenä päivänä oli muuttunut. Niin, se oli hänen oma poikansa, hänen pikku lapsiraukkansa, joka ennen muinoin pani hänet vihanneskasveja istuttamaan, tuo iso parrakas nuorukainen, jonka tahto nyt yhä vahvistui.
Kolmeen kuukauteen ei Paul sitten käynyt omaistensa luona kuin ani harvoin ja silminnähtävästi halusi hän aina matkustaa takaisin mahdollisimman pian, koettaen joka ilta lähteä tuntia aikaisemmin. Jeanne kauhistui siitä ja paroni lohdutteli häntä aina: