Jeanne tahtoi pyytää paronin puheilleen, mutta mielenliikutus lamautti hänet niin, ettei hän päässyt nousemaan paikaltaan. Vihdoin sai hän sanotuksi koronkiskurille:
— Tahdotteko tehdä hyvin ja soittaa?
Mies epäröi peläten jotakin salajuonta ja änkytti:
— Jos mine teite heiri, mine tule toine kertta.
Jeanne pudisti kieltävästi päätään. Mies soitti, ja äänettöminä odottivat he vastakkain istuen.
Kun paroni tuli, käsitti hän heti asian. Vekseli oli puolentoista tuhannen arvoinen. Hän maksoi tuhat ja sanoi miehelle katsoen häntä terävästi silmiin:
— Varoitan teitä tulemasta toiste.
Toinen kiitti, kumarsi ja katosi.
Isoisä ja äiti lähtivät heti Havre'en, mutta saavuttuaan kouluun, kuulivat he, ettei Paul enää kuukauteen ollut siellä käynyt. Rehtori oli saanut neljä Jeannen allekirjoittamaa kirjettä, joissa ilmoitettiin oppilaan olevan sairaana ja annettiin tietoja taudin kulusta. Jokaiseen kirjeeseen oli liitetty lääkärin todistus. Kaikki oli tietysti petosta. Omaiset seisoivat kuin kivettyneinä ja katselivat toisiaan.
Rehtori, joka tästä oli kovin masentunut, saattoi heidät poliisikomissariuksen luo. Yön nukkuivat he hotellissa.