Seuraavana aamuna tavattiin nuorukainen erään ilotytön luota. Hänen isoisänsä ja äitinsä veivät hänet Peuples'iin puhumatta sanaakaan koko matkalla. Jeanne itki kasvot nenäliinan peitossa. Paul katseli vain maisemaa välinpitämättömän näköisenä.
Viikon kuluessa selvisi, että hän kolmen viimeisen kuukauden aikana oli tehnyt velkoja viisitoistatuhatta markkaa. Velkamiehet eivät siihen mennessä olleet vielä ilmaantuneet, koska tiesivät, että hän kohta tulisi täysi-ikäiseksi.
Asiasta ei keskusteltu lainkaan. Tahdottiin lempeydellä voittaa hänet.
Hänelle annettiin herkkuruokia, häntä vaalittiin ja hemmoiteltiin.
Silloin oli kevätaika. Hänelle vuokrattiin, Jeannen pelosta huolimatta,
purjevene Yport'issa, jotta hän mielinmäärin saisi purjehtia merellä.
Ratsua ei hänelle annettu sen vuoksi, ettei hän pääsisi käymään
Havre'essa.
Hän kuljeksi joutilaana, oli kiukkuinen, jopa toisinaan rajukin. Paroni oli huolissaan hänen keskeytyneistä opinnoistaan. Jeanne taas, joka joutui suunniltaan ajatellessaan eroa hänestä, ei kuitenkaan päässyt selville siitä, mitä hänelle oli tehtävä.
Eräänä iltana ei Paul tullutkaan kotiin. Saatiin tietää, että hän oli lähtenyt veneellä kahden merimiehen kanssa. Hänen äitinsä oli siitä aivan kuin järjiltään ja juoksi paljain päin yöaikaan Yport'iin. Muutamia miehiä oli siellä rannalla odottamassa veneen paluuta. Tulen pilke tuikahti ulapalla ja vene läheni huojuen rantaa. Paulia ei siinä ollut. Hän oli antanut viedä itsensä Havre'en.
Poliisi ei saanut häntä käsiinsä, vaikka kuinka etsi. Tyttö, jonka luona hän ensimmäisen kerran oli ollut, oli kadonnut jäljettömiin, myynyt huonekalunsa ja maksanut vuokransa. Paulin huoneesta Peuples'issa löydettiin kaksi tuon naikkosen kirjottamaa kirjettä, joka niistä päättäen tuntui olevan häneen aivan hullaantunut. Tyttö puhui matkasta Englantiin ja sanoi jo saaneensa sitä varten tarvittavat varatkin.
Ja sen jälkeen nuo hovin kolme asukasta elivät hiljakseen, synkkämielisinä tunnon tuskien kolkossa helvetissä. Jeannen jo harmaat hiukset olivat käyneet valkoisiksi. Miksi, ajatteli hän naivisti, oli sallima häntä näin rangaissut.
Hän sai kirjeen kirkkoherra Tolbiac'ilta, joka kirjoitti:
"Arvoisa rouva! Jumalan käsi on raskaana laskeutunut päällenne. Te kielsitte Häneltä lapsenne; sen tähden on Hän vuorostaan ottanut poikanne teiltä heittääkseen hänet portolle. Etteköhän nyt aukaise silmiänne taivaan opetuksia näkemään? Herran armo on rajaton. Kentiesi antaa Hän teille vielä anteeksi, jos tulette ja lankeatte polvillenne Hänen eteensä. Olen Hänen nöyrä palvelijansa ja aukaisen teille Hänen asuntonsa oven, kun tulette siihen kolkuttamaan."
Jeanne istui kauan tämä kirje kädessään. Ehkä olikin totta, mitä pappi sanoi. Ja kaikki häilyvät uskonnolliset käsitteet alkoivat raadella hänen omaatuntoaan. Voikohan Jumala olla kostonhimoinen ja kateellinen kuin ihmiset? Mutta ell'ei Hän olisi sellainen, niin eihän kukaan Häntä pelkäisi, ei kukaan rakastaisi Häntä. Varmaankin oppiaksemme paremmin tuntemaan Häntä Hän ilmoittaa itsensä ihmisille heidän omien käsitteidensä avulla. Ja kun tuo arkamainen epäily, joka ajaa horjuvat, hämmentyneet sielut kirkkoon, oli vallannut Jeannen, juoksi hän eräänä iltana, pimeän tultua, salaa pappilaan, polvistui pienen laihan kirkkoherran eteen ja anoi häneltä synninpäästöä. Pappi lupasi anteeksiannon vain puoleksi, sillä Jumala ei voi vuodattaa kaikkea armoaan sen talon yli, joka soi suojaa semmoiselle miehelle kuin paroni oli, ja hän vakuutti: