— Kaikk' muu on syöty, se on siis lopuss'. Ja sitt' tulen mä pitään avaimen, nähkääs. Herra Paul, hän ei saa enää mitään, ei ikinä mitään. Hän kyll' ottais teilt' viimeisenki rovon.
Jeanne, joka itki hiljakseen, sopersi:
— Mutta ellei hänellä ole mitään syötävää.
— Kyll' hän sitt' tulee meill' syömään, ku nälkä kuristaa. Häntä varte meill' ain' on vuode ja keittoa. Luulekkos te, ett' hän ois' kaikk' nuo tuhmuutens' tehny', jos ette te ois' aluks' häll' rahaa antann'?
— Hänellähän oli velkoja. Hän olisi menettänyt kunniansa.
— Kun teill' ei enää mitää ole, ei hän sitt' voi velkoj' tehdä. Ootte maksann', hyvä on, mut nyt ette enää maksa, sen mä vain sanon, mä. Ja hyvää yöt' ny' sitt', rouva!
Ja hän poistui.
Jeanne ei nukkunut lainkaan, siihen määrin saattoi hänet suunniltaan ajatus, että Peuples oli myytävä, että hänen oli lähdettävä sieltä pois, jätettävä tämä talo, johon koko hänen elämänsä oli kiinnitetty.
Kun Rosalie seuraavana aamuna tuli hänen luokseen, sanoi Jeanne hänelle:
— Rakas lapseni, minä en voi koskaan lähteä täältä.