Kuukautta myöhemmin allekirjoitti hän kauppakirjan ja osti samaan aikaan pienen talon läheltä Goderville'a, valtamaantien varrelta Batteville'n kylästä.
Iltaan asti käveli hän sitten aivan yksin äitivainajansa kujanteessa pakahtuvin sydämin ja mieli masennuksissa, ja lausui epätoivossaan nyyhkyttäen hyvästit avaruudelle, puille, plataanin juurella seisovalle madonsyömälle penkille, kaikille noille tutuille esineille, jotka tuntuivat kuin painuneen hänen silmiinsä ja sieluunsa, pensaikolle mäenrinteellä, josta näkyi koko lakeus, jossa hän niin usein oli istunut ja josta oli nähnyt kreivi Fourville'n juoksevan Julienin hirveänä kuolinpäivänä, vanhalle latvattomalle jalavalle, johon hän niin usein oli nojautunut, ja koko herttaiselle puistolleen.
Rosalien täytyi tulla ottamaan häntä käsivarresta viedäkseen hänet sieltä pois.
Portilla odotti roteva viidenkolmatta vuoden vanha talonpoika, joka tervehti ystävällisellä äänellä, aivan kuin hän olisi tuntenut Jeannen jo kauan:
— Hyvää päivää, rouva Jeanne; kuinka voitte? Äiti käsk' mun tulla tänne muuttoa hommaamaan. Tahtoisin tietää, mitä kaikkea viette täält' pois, ett' mä voisin tehdä kaikk' vähin erin maatöit' vahingoittamatt'.
Se oli hänen sisäkkönsä poika, Julienin poika ja Paulin veli.
Hänestä tuntui kuin hänen sydämensä olisi tauonnut sykkimästä, ja kuitenkin teki hänen mieli suudella tuota nuorta miestä.
Jeanne katseli häntä koettaen nähdä, oliko hän hänen miesvainajansa näköinen, oliko hän hänen poikansa näköinen. Nuori mies oli verevä ja voimakas, ja hänellä oli vaaleat hiukset ja siniset silmät kuin hänen äidilläänkin. Ja kuitenkin oli hän Julienin näköinen; mutta missä suhteessa ja miten, siitä ei Jeanne saanut selkoa. Jotakin oli vain Julienista hänen kasvojensa yleispiirteissä.
Mies jatkoi:
— Oisin mä kovin kiitollinen, jos voisitte näyttää kaikk' mull' heti.