Jeanne ei kuitenkaan vielä tietänyt, mitä aikoi ottaa mukaansa, koska hänen uusi talonsa oli kovin pieni, ja hän pyysi nuoren miehen tulemaan viikon lopulla.
Silloin alkoi hänellä muuttohuolet, tuoden surullista vaihtelua hänen synkkään elämäänsä, jolla ei enää ollut mitään tarjottavaa.
Hän kulki huoneesta huoneeseen katsellen kalustoja, jotka muistuttivat hänelle kaikenlaisista tapahtumista, noita rakkaita esineitä, jotka ovat kuin osa elämäämme, milt'ei olemustammekin, jonka nuoruudestamme saakka tunnemme, joihin liittyvät muistot iloista ja suruista, elämämme merkkipäivistä, jotka ovat olleet suloisten ja ikävien hetkiemme äänettömiä seuralaisia, ja jotka ovat vanhentuneet ja kuluneet meidän rinnallamme niin, että niiden päällystä on paikoitellen rikki ja vuorikin repeytynyt, kehykset huojuvat ja värit tyystin haalistuneet.
Hän valikoi niitä yksitellen, usein epäröiden, epävarmana aivan kuin olisi pitänyt tehdä jokin suuri tärkeä päätös, muuttaen yhtämittaa jo tekemänsä ratkaisun, ja punniten kahden nojatuolin tahi kahden vanhan kirjoituspöydän arvoja vertaamalla niitä johonkin vanhanaikuiseen työpöytään.
Hän aukoi laatikoita ja koetti muistella eri seikkoja, ja kun hän vihdoin sai sanotuksi: "Niin, minä otan tämän", vietiin esine ruokasaliin.
Hän halusi pitää oman huoneensa koko kaluston, vuoteensa, verhot, pöytäkellon, kaikki.
Salista otti hän muutamia tuoleja, ne, joiden päällystä oli häntä miellyttänyt hänen lapsuudestaan asti, joissa oli ketun ja haikaran, ketun ja kurjen, heinäsirkan ja muurahaisen, ja surullisen haikaran kuvat.
Katsellessaan sitten rakennuksen kaikkia soppia, meni hän eräänä päivänä ylös ullakollekin ja joutui aivan hämille. Siellä oli sekaisin tavaraa kaikenlaista, toisia särkyneitä, toisia vain tahraisia, toisia, jotka olivat sinne tuodut Jumala tiesi mistä syystä, ehkäpä siksi, etteivät enää miellyttäneet tahi että oli hankittu uusia sijaan. Siellä oli tuhansia pikkuesineitä, joita Jeanne oli ennen muinoin nähnyt ja jotka olivat äkkiä kadonneet aivan hänen huomaamattaan, vaikka ne olivat hänen käsissäänkin olleet, tuota vanhaa joutavanpäiväistä romua, joka oli viidentoista vuoden ajan vetelehtinyt hänen ympärillään, esineitä, joita hän päivittäin oli nähnyt ja tuskin merkillekään pannut ja nyt yht'äkkiä löysi tuolta ullakolta muitten vanhempien esineiden joukosta, joiden paikatkin hän varsin hyvin muisti niiltä ajoilta kuin Peuples'iin oli tullut, ja kaikki nuo tavarat saivat odottamatta unhottuneiden todistajien, jälleen tavattujen ystävien tärkeän merkityksen. Ne vaikuttivat häneen kuin ihmiset, joiden seurassa on ollut kauan heidän koskaan paljastamatta itseään ja jotka yht'äkkiä jonakin iltana jonkin aivan mitättömän asian johdosta alkavat loppumatta rupattaa ja ilmaista sielunsa sisimmän, josta ei ole ollut aavistustakaan.
Hän kulki esineestä toiseen sykkivin sydämin ja ajatteli: "Kas, tuonhan kiinalaisen kupin minä särjin eräänä iltana muutamia päiviä ennen häitäni. — Ja tuossahan on äidin pikku lyhty ja isän keppi, jonka hän taittoi, kun tahtoi aukaista sateesta turvonneen portin".
Joukossa oli paljon semmoisiakin esineitä, joita hän ei tuntenut, jotka eivät herättäneet hänessä mitään muistoja ja jotka olivat vanhempien vanhempain ja heidänkin vanhempainsa ajoilta, noita pölyisiä kaluja, jotka ovat kuin pakolaisia joltakin niille oudolta ajalta ja näyttävät surkeilta alennustilassaan, joiden historiaa ja seikkailuja ei kukaan tunne, koska ei kukaan ollut nähnyt heitä, jotka ne olivat valinneet, ostaneet, omistaneet ja joille ne olivat rakkaita, eikä kukaan tuntenut niitä käsiä, jotka niitä olivat hellävaroen pidelleet, eikä niitä silmiä, jotka niitä mielellään olivat katselleet.