Jeanne kosketteli ja käänteli esineitä jättäen sormistaan jälkiä niiden paksuun pölyyn, ja hän viipyi kauan siellä, tuon vanhan romun keskellä, siinä hämärässä valossa, joka tuli ullakolle muutamien pienien, katon rajaan kehystettyjen lasien läpi.
Hän katseli tarkkaan ullakolla olevia kolmijalkaisia tuoleja koettaen muistella niiden merkitystä, kuparipannua, rikkinäistä jalkojen lämmitintä, joka hänestä näytti tutulta, ja kokonaista läjää käyttöön kelpaamattomia taloustarpeita.
Sitten päätti hän ottaa osan niistä mukaansa, meni alas ja lähetti Rosalien niitä noutamaan. Hänen sisäkkönsä kieltäytyi kuitenkin vihoitellen ottamasta ullakolta "tuota törkyä". Mutta Jeanne, jolla ei enää ollut mitään omaa tahtoa, piti sillä kertaa puoliaan, ja häntä oli toteltava.
Eräänä aamuna tuli sitten Julienin poika, moision vuokraaja Denis Lecoq kärryineen ensimmäistä tavarain muuttoa varten. Rosalie läksi hänen mukaansa valvoakseen tavarain purkamista ja huonekalujen asettamista oikeille paikoilleen.
Yksin jäätyään alkoi Jeanne kävellä ympäri kartanon huoneita, ja hänet valtasi hirveä epätoivon puuska. Intomielisen rakkautensa hurmassa hän suuteli kaikkea, mitä ei voinut ottaa mukaansa: salin seinäverhojen suuria valkoisia lintuja, vanhoja soihtuja, kaikkia, mitä vain hänen eteensä sattui. Hän kulki huoneesta huoneeseen kuin mieletön, kyyneleiden valuessa hänen silmistään. Ja lopuksi meni hän ulos "sanomaan hyvästi" merelle.
Syyskuu läheni loppuaan. Matala, harmaa taivas painoi ilmaa ja meren kolkko, kellahtava aallokko ulottui niin pitkälle kuin silmä kantoi. Jeanne seisoi kauan kallion partaalla, ja hänen päässään pyöri ahdistavia ajatuksia. Kun alkoi pimetä, palasi hän kotiin, kärsittyään sinä päivänä yhtä paljon kuin suurimpien surujensa aikoina.
Rosalie oli tullut takaisin ja odotti häntä, ihastuneena uuteen taloon, joka hänen mielestään oli paljoa iloisempi kuin tämä ison arkun tapainen rakennus, joka ei edes ollut maantien varrellakaan.
Jeanne itki koko sen illan.
Sen jälkeen kuin kartano oli myyty, eivät moisioiden vuokraajat osoittaneet häntä kohtaan paljon muuta kunnioitusta, kuin mikä juuri oli välttämätöntä, ja nimittivät häntä keskinäisissä puheissaan "hupsuksi", liioin tietämättä miksi, mutta varmaankin siksi, että he maalaisvaistollaan ikäänkuin tunsivat hänen kasvavan sairaaloisen hentomielisyytensä, hänen kiihtyneen haaveksivaisuutensa, koko tuon onnettomuuden järkyttämän ihmisraukan sekavan sieluntilan.
Lähtöpäivänsä aattona meni Jeanne sattumalta talliin. Sieltä kuului murina, joka sai hänet säpsähtämään. "Massacre", jota hän ei enää kuukausimääriin ollut muistanut, oli siellä. Sokeana ja rampana, saavutettuaan jo iän, joka näille eläimille on harvinainen, eleli se vielä oljillaan Ludivinen hoitamana, joka sitä ei ollut unhoittanut. Jeanne otti koiran syliinsä, suuteli sitä ja vei sen taloon. Se oli paksu kuin tynnyri, jaksoi tuskin liikuttaa jäykkiä, hajallaan olevia jalkojaan ja haukkui aivan kuin puiset koirat, joita lapsille lahjoitetaan leikkikaluina.