Vihdoin valkeni lähtöpäivä. Jeanne oli nukkunut Julienin entisessä huoneessa, sillä hänen omasta huoneestaan oli kaikki huonekalut jo viety pois.
Hän nousi vuoteestaan riutuneena ja hengästyneenä, aivan kuin olisi juossut pitkän matkan. Rattaat hänen matkalaukkuineen ja vielä jäljellä olevine muine irtaimistoineen seisoivat jo valmiina pihalla. Toiset kaksipyöräiset kärryt, joiden oli määrä viedä rouva ja hänen sisäkkönsä, olivat valjaissa niiden takana.
Ukko Simon ja Ludivine jäivät yksin taloon, kunnes uusi omistaja saapuisi. Sitten oli heidän määrä palata kotiaan. Jeanne oli näet antanut heille pienen eläkkeen. Muuten oli heillä vähän säästöjäkin. He olivat nyt jo kovin vanhoja, työhön kelpaamattomia ja lörppöjä. Marius oli naimisiin mentyään aikoja sitten jo lähtenyt talosta.
Kello kahdeksan tienoilla alkoi kylmä tihrusade, jota heikko tuuli ajoi mereltä päin. Sentautta täytyi nostaa ylös rattaiden kuomit. Puista irtautui jo lehtiä, jotka lentelivät ilmassa.
Keittiön pöydällä höyrysivät kahvikupit. Jeanne istuutui kuppinsa ääreen, joi hetkisen, nousi sitten ylös ja sanoi:
— Lähdetään!
Hän pani hatun päähänsä, otti huivin, ja sillä välin kuin Rosalie veti kalossit hänen jalkaansa, lausui hän itku kurkussa:
— Muistatko, kuinka silloin satoi, kun me matkustimme Rouen'ista tänne?…
Hän sai samassa kouristuskohtauksen, painoi kätensä rintaansa vasten ja kaatui tunnottomana selälleen lattialle.
Enemmän kuin tunnin ajan oli hän aivan kuin kuollut. Sitten aukaisi hän silmänsä ja puhkesi kouristuksen puistattamana hurjaan itkuun. Kun hän oli hieman rauhoittunut, tunsi hän olevansa niin heikko, ettei voinut nousta ylös. Mutta Rosalie, joka pelkäsi kouristuksen uudistuvan, jos matkalle lähtö lykkäytyisi, juoksi hakemaan poikaansa. Yhdessä he kantoivat Jeannen ulos ja nostivat hänet kärryihin vahaliinalla peitetylle laudalle, ja hänen vanha sisäkkönsä nousi hänen viereensä, peitti hänen jalkansa, heitti ison kapan hänen olkapäilleen ja avattuaan sateensuojan hänen päänsä yli huusi: