Pikku talo oli taitavasti sisustettuna hyvin sievä, ja Jeanne viihtyi siellä ensimmäiset ajat hyvin, vaikka hän jotakin kaipasikin tietämättä itsekään mitä.
Eräänä aamuna toi Fécamp'in notaarin kirjuri Jeannelle kolmetuhattakuusisataa frangia, joka summa oli maksu Peuples'iin jääneistä huonekaluista, joiden hinnan eräs verhoilija oli arvioinut. Saadessaan nämä rahat tunsi Jeanne ilon väristyksen ruumiissaan, ja heti kun mies oli poistunut, kiirehti hän ottamaan hatun päähänsä lähteäkseen mitä pikemmin Godervilleen toimittaakseen nuo odottamatta tulleet rahat Paulille.
Mutta maantiellä tuli häntä vastaan Rosalie, joka palasi ostoksilta ja alkoi epäillä jotakin, aavistamatta asian oikeata laitaa. Kun hän sitten pääsi siitä selville, sillä Jeanne ei voinut enää salata häneltä mitään, laski hän korinsa maahan ja rupesi purkamaan kiukkuansa, minkä jaksoi. Kädet puuskassa huusi hän, tarttui sitten rouvaansa oikealla kädellään, otti korin vasempaan käteensä ja vihan vimmassa lähti hänen kanssaan marssimaan kotia päin.
Heti heidän kotiin tultuaan vaati Rosalie häntä luovuttamaan hänelle rahat. Jeanne suostui siihen pidättäen itsellään kuitenkin kuusisataa frangia, mutta pian pääsi tuo epäluuloinen palvelijatar hänen viekkautensa perille ja hänen täytyi antaa hänen käsiinsä kaikki.
Rosalie salli kuitenkin lähettää tuon ylijäämän Paulille, jolta muutaman päivän kuluttua tuli kiitoskirje.
"Olet tehnyt minulle suuren palveluksen, rakas äiti, sillä elämme mitä kurjimmissa oloissa."
Jeanne ei kuitenkaan tottunut elämään Batteville'ssa. Hänestä tuntui, ettei hän voinut hengittääkään enää niinkuin ennen ja että hän oli entistään vieläkin enemmän yksin, hylätty ja hukkaan joutunut. Hän oli ulkona kävelyillä, kulki Verneuil'in kylään asti ja palasi Trois-Mares'en kautta, ja kun hän sitten oli tullut takaisin, halutti häntä jälleen ulos, aivan kuin hän olisi unhoittanut kulkea juuri sinne asti, jonne hänen piti tahi jonne hän tahtoi kävellä.
Ja tätä jatkui joka päivä hänen itsekään käsittämättä tämän omituisen halunsa syytä. Mutta eräänä iltana tuli kuin itsestään hänen huuliltaan lause, joka paljasti hänen levottomuutensa salaisuuden: "Voi, kuinka tahtoisin nähdä merta!"
Se, mitä hän niin kovin kaipasi, oli meri, joka oli ollut hänen suuri naapurinsa kahdenkymmenen vuoden ajan, meri, sen suolainen ilma, sen vihainen ärjy, sen möyryävä ääni, sen voimakkaat vihurit, meri, jonka hän joka aamu oli nähnyt ikkunastaan Peuples'issa, jota hän siellä hengitti päivät ja yöt, jonka hän aina tunsi lähellään ja jota hän oli rakastanut kuin ihmistä aivan tietämättäänkin.
"Massacre" oli samoin alati kovin levoton. Sinä iltana kun he sinne muuttivat, oli se käynyt makaamaan keittiön kaapin alle, ja sieltä oli mahdotonta saada sitä pois. Siellä pysyi se kaiket päivät melkein liikkumatta kääntyen silloin tällöin vain raskaasti murahtaen.