Mutta heti yön tultua nousi koira ylös ja laahusti puutarhan portille satuttaen päätään seiniin. Oltuaan aikansa pihalla tuli se takaisin, kävi takapuolelleen istumaan lämpöisen lieden eteen, ja niin pian kuin sen molemmat emännät olivat panneet maata, alkoi se ulvoa.
Ja siinä se ulvoi koko yön valittavalla, surkealla äänellä, tauoten välistä tunniksi, alkaakseen sitten uudelleen vieläkin sydäntä särkevämmällä äänellä. Silloin sidottiin se kiinni ja pantiin tynnyriin talon eteen, mutta se ulvoi nyt ikkunoiden alla. Kun se oli jo kovin heikko ja lähellä kuolemaa, täytyi se ottaa takaisin keittiöön.
Jeannen kävi mahdottomaksi nukkua, sillä hän kuuli tuon vanhan eläinraukan lakkaamatta valittavan ja raapivan ja koettavan perehtyä tähän uuteen taloon, sekin käsittäen, ettei se ollut enää vanhassa kodissaan. Eikä sitä millään saanut rauhoittumaan. Aivan kuin sen sammuneet silmät ja tietoisuus omasta heikkoudestaan olisivat estäneet sitä liikkumasta silloin, kun muut elävät olennot olivat liikkeellä, oli se makuulla koko päivän, mutta alkoi kävellä ympäri levottomana, niin pian kuin vain tuli ilta, ikäänkuin se ei olisi enää uskaltanut elää ja liikkua muulloin kuin pimeällä, juuri niinkuin kaikki sokeat tekevät. Eräänä aamuna se vihdoin tavattiin kuolleena ja se oli suuri helpoitus.
Talvi alkoi ja Jeannen valtasi voittamaton epätoivo. Se ei ollut tuota kirpeätä kipua, joka raatelee sydäntä, vaan synkkää, kolkkoa alakuloisuutta.
Ei mikään huvittanut häntä. Ei kukaan välittänyt hänestä. Talon portin ohitse kulkeva valtamaantie oli milt'ei aina tyhjä. Silloin tällöin kiiti siinä vain nopeasti kärryt, joissa ajoi joku punanaamainen mies, niin että hänen puseronsa pullistui tuulessa siniseksi ilmapalloksi. Toisinaan taas kulkivat siitä verkalleen ohi vankkurit tahi näki kaukaa kahden talonpojan, miehen ja vaimon, astuvan, ensin aivan pieninä ilman rannalla ja sitten yhä suurenevina, sitten taas talon ohi kuljettuaan pienentyäkseen pienentymistään kahden hyönteisen kokoiseksi, kadotakseen vihdoin sen valkoisen juovan kohdalla, joka kulki siellä silmän siintämättömissä nousten ja laskien aina maanpinnan aaltojen mukaan.
Kun ruoho oli alkanut kasvaa, kulki portin ohi joka aamu lyhythameinen pikku tyttö, ajaen edellään laihoja lehmiä, jotka maantienojan varsilta pureksivat nurmea. Ja joka ilta palasi hän takaisin lehmiensä jäljessä astuen yhtä untelona yhden askeleen joka kymmenes minuutti. Joka yö oli Jeanne unissaan asuvinansa yhä vielä Peuples'issa. Hän oli olevinaan siellä milloin isänsä ja äitinsä, milloin täti Lisonin seurassa. Hän oli tekevinään aivan samoja, unheeseen joutuneita, ammoin jo olleita ja menneitä asioita, kuvittelipa taluttavansakin rouva Adélaïdea hänen kävelyillään kujannetta pitkin. Ja joka kerta kun hän heräsi, alkoi hän itkeä.
Hän ajatteli Paulia usein miettien: "Mitähän hän tekee? Minkähänlainen hänen asemansa nyt on? Muistaakohan hän minua koskaan"? Kävellessään hiljakseen talojen välisiä kuoppaisia teitä hautoi hän päässään kaikkia noita kalvavia ajatuksia, mutta varsinkin kiusasi häntä hellittämätön kateus tuota tuntematonta naista kohtaan, joka oli riistänyt häneltä hänen poikansa. Tuo viha yksistään pidätti, esti häntä toimimasta, lähtemästä etsimään häntä, menemästä perille asti aivan hänen luokseen. Hän oli näkevinäänkin jo tuon naikkosen seisovan ovella ja kysyvän häneltä: "Mitä tahdotte täältä rouva?" Hänen äidillinen ylpeytensä joutui aivan kuohuksiin jo pelkästä ajatuksesta, että semmoinen kohtaus saattaisi olla mahdollinen, ja se ylevä omanarvontunne, joka on ominainen siveille, moraalisesti lujille ja tahrattomille naisille, kiihdytti hänen mielensä yhä enemmän kaikkea sitä kehnoutta vastaan ihmisessä, joka on joutunut sydämiäkin turmelevan lihallisen rakkauden likaisten himojen orjaksi. Koko ihmiskunta näytti hänestä saastaiselta, kun hän mietti aistien kaikkia törkeitä salaisuuksia, kaikkia lemmen seikkailuja, jotka turmelevat sielun, ja kaikkia ajateltavissa olevia, salaperäisiä, eroittamattomia rakkaudenyhtymiä.
Kului siten vielä kevät ja kesä. Mutta kun tuli syksy, sen pitkät sateet, harmaa taivas ja synkät pilvet, niin valtasi hänet sellainen elämän väsymys, että hän päätti tehdä viimeisen ponnistuksensa saadakseen Paulet'insa takaisin. Hänestä tuntui, että tuon nuorenmiehen intohimo jo mahtoi olla loppuun kulunut. Ja hän kirjoitti hänelle seuraavan lohduttoman surullisen kirjeen:
"Rakas lapseni! Minä rukoilen nyt sinua palaamaan minun luokseni. Ajattelehan toki, että olen jo vanha ja sairas, ypö yksin vuoden umpeensa palvelijani kanssa. Asun nykyjään pienessä talossa maantienvarrella. Ja täällä on kovin ikävä. Mutta jos sinä olisit täällä, olisi kaikki minulla toisin. Minulla ei ole koko maailmassa muita kuin sinä, mutta en ole saanut nähdä sinua seitsemään vuoteen! Et koskaan tule tietämään, kuinka onneton olen ollut ja kuinka paljon sydämeni odotti sinusta. Sinä olit koko elämäni, unelmani, ainoa toivoni, ainoa rakkauteni, mutta sinua en saanut pitää, sinä hylkäsit minut.
Oi, tule takaisin, pikku Paulet'ni, tule syliini, tule vanhan äitisi luo, joka ojentaa sinulle epätoivossaan kätensä.