Jeanne."
Muutaman päivän kuluttua tuli Paulilta vastaus.
"Rakas äitini! En toivo mitään hartaammin kuin saada tulla Sinun luoksesi, mutta minulla ei ole vähäistäkään rahaa. Lähetä minulle jotakin, niin tulen. Minulla oli muuten jo aikomus käydä luonasi puhumassa eräästä yrityksestä, jonka avulla voin tehdä, mitä Sinä minulta pyydät.
Sen henkilön epäitsekkäisyys ja rakkaus, joka on ollut kovien aikojeni kumppani elämässäni, on edelleen rajaton minua kohtaan. Minun on siis mahdotonta enää olla julkisesti tunnustamatta hänen rakkauttaan ja harrasta uskollisuuttaan. Hän käyttäytyy muuten erittäin hyvin, jonka Sinä itse saat päättää. Hän on saanut hyvän kasvatuksen ja lukee paljon. Sanalla sanoen, sinulla ei ole käsitystäkään siitä, mitä hän minulle aina on ollut. Olisin heittiö, ellen osoittaisi hänelle kiitollisuuttani. Pyydän nyt siis Sinun suostumustasi saada naida hänet. Suonet anteeksi minulle entiset kevytmieliset tekoni, ja me tulemme nyt asumaan yhdessä uudessa kodissasi. Jos hänet tuntisit, antaisit varmaankin heti suostumuksesi. Vakuutan Sinulle, että hän on moitteeton ja hyvin kunnioitettava ihminen. Tulet varmasti häntä rakastamaan. Minä puolestani en ainakaan voi elää ilman häntä.
Odotan kärsimättömänä vastaustasi, rakas äiti, ja me suutelemme
Sinua täydestä sydämestä.
Poikasi
Varakreivi Paul de Lamare".
Jeanne oli aivan kuin puulla päähän lyöty. Hän istui hievahtamatta paikallaan, kirje sylissään, sillä hän arvasi hyvin tuon naisen viekkauden, joka lakkaamatta oli pitänyt käsissään hänen poikaansa laskematta häntä kertaakaan hänen luokseen ja joka odotti vain sitä hetkeä, jolloin vanha, epätoivoon joutunut äiti, voimatta enää kauemmin vastustaa haluaan saada syleillä lastaan, oli tullut niin heikoksi, että suostui kaikkeen. Ja kova suru siitä, että Paul näin itsepäisesti antoi etuoikeuden tuolle naiselle, särki hänen sydäntään. Hän toisteli sentähden alati: "Hän ei minua rakasta! Hän ei minua rakasta!" Rosalien tultua sisään sopersi Jeanne:
— Hän tahtoo nyt naida sen naisen.
— Voi, rouva, — vastasi siihen hänen sisäkkönsä kiivastuen, — ette maar' sit' salli. Herra Paul ei saa sit' luuskaa ottaa.
Ja masentuneena, mutta kuohuksissaan sanoi Jeanne: