— En milloinkaan, lapsukaiseni, sitä salli. Ja koska hän ei tahdo tulla tänne, niin menen minä hänen luokseen. Sittepähän nähdään, kumpi meistä kahdesta voittaa.
Ja heti kirjoitti hän Paulille ilmoittaen hänelle tulevansa ja haluavansa tavata häntä muualla, vaan ei hänen asunnossaan, missä tuo huono nainen oli.
Odottaessaan sitten häneltä vastausta ryhtyi hän valmistuksiin matkaa varten. Rosalie alkoi sulloa vanhaan matkalaukkuun rouvansa liinavaatteita ja muita tavaroita. Kääntäessään erästä vanhanaikuista hametta, huudahti palvelija:
— Ei teill' oo oikein ees mitä pääll' panna. Enk' mä pääst' teit' sill' viisii lähteen. Näin te saisitt' koko maailman häpeen ja Pariisin rouvasväk' kattelisi teit' kuin jotaki piikaa just'.
Jeanne antoi hänen tehdä, mitä tahtoi. Ja molemmat lähtivät he Godervilleen valitsemaan viheriäistä, ruutukaista kangasta puvuksi, joka annettiin kauppalan ompelijattaren valmistettavaksi. Sitten menivät he notaarin, herra Roussel'in luo, joka vuosittain kävi pääkaupungissa oleskellen siellä parin viikon ajan, ja pyysivät häneltä tietoja, sillä Jeanne ei ollut kahdeksaan kolmatta vuoteen ollut Pariisissa. Hän antoikin koko joukon neuvoja, kuinka oli vältettävä ajurien käyttämistä ja kuinka pidettävä varansa varkaihin nähden ompelemalla rahansa vaatteiden vuoriin ja pitämällä taskussaan vain ihan välttämättömimmät; hän kertoi paljon ravintoloista, joissa hinnat olivat kohtuulliset, ja mainitsi niistä pari kolme, joissa enimmäkseen kävi naisväkeä, ja sitten suositteli hän Hôtel de Normandieta, jossa hän itse piti asuntoa ja joka oli likellä rautatien asemaa. Sinne tullessa saattoi viitata hänen suositukseensa.
Kuusi vuotta oli silloin Pariisin ja Havren välillä jo ollut rautatie, josta puhuttiin kaikkialla. Mutta Jeanne, jota suru yhä oli pitänyt vallassaan, ei ollut vielä nähnyt noita höyryllä kulkevia vaunuja, jotka panivat koko maan ylösalaisin.
Paulilta vain ei tullut mitään vastausta.
Jeanne odotti viikon, sitten kaksi, ja käveli joka aamu pitkin maantietä kirjeenkantajaa vastaan kysellen häneltä vavisten:
— Eikö teillä ole minulle mitään, ukko Malandain?
Ja aina vastasi postimies, jonka ääni oli käynyt käheäksi eri vuodenaikojen ankarista ilmanvaihteluista: