— Ei vielä tällä kertaa, rouva hyvä.
Varmaankin tuo naikkonen kielsi Paulia vastaamasta äidilleen.
Silloin päätti Jeanne lähteä heti paikalla. Hän tahtoi ottaa Rosalien mukaansa, mutta tämä kieltäytyi, ettei koituisi liikoja matkakustannuksia. Sitäpaitsi ei hän sallinut rouvansa ottaa mukaan enemmän kuin kolme sataa frangia. "Jos teitin viel' lisää tarvis tulee", — sanoi hän, — "niin kirjoittakaa mull' vain, ja mä menen notaarin tykö, ett' hän teitill' laittais. Sill' jos mä teitill' enemp' annan, niin pistää herra Paul sen kaikk' plakkariins'".
Eräänä joulukuun aamuna nousivat he sitten Denis Lecoqin kärryihin, joka oli tullut viemään heitä asemalle. Rosalie saattoi, näet, rouvaansa sinne.
Siellä ottivat he ensin selkoa lippujen hinnasta, ja kun sitten kaikki oli järjestetty ja matkalaukku pantu tavaroiden kirjoihin, odottivat he, katselivat tuota rautaista rataa ja koettivat saada selvää siitä, mitenkä se kapine oikein toimi, vaipuen niin tuohon salaperäiseen asiaan, etteivät enää ajatelleetkaan matkan surullista aihetta.
Vihdoin kuului kaukaa vihellys, joka sai heidät kääntämään päänsä, ja he huomasivat mustan koneen, joka suurenemistaan suureni. Se lähestyi kauhealla kolinalla ja kulki heidän ohitsensa, perässään pitkä jono pyöriviä rakennuksia. Ja kun eräs virkamies oli avannut oven, suuteli Jeanne kyyneleet silmissä Rosalieta ja nousi erääseen noista vaunuista.
Liikutettuna huusi Rosalie:
— Hyväst', rouva! Onnea matkalle! Ja tulkaa ny' koht' takaisi!
— Hyvästi, lapsukaiseni!
Sitten kuului vielä lyhyt vihellys ja koko tuo vaunujono lähti pyörimään, ensin hiljakseen, sitten sukkelammin ja lopuksi oikein huimaavaa vauhtia.