— Kyllä, rouva.
Ja eräs hotellin palvelija otti hänen tavaransa ja astui hänen edellään ylös portaita.
Jeanne tunsi sydäntään ahdistavan. Hän istuutui pienen pöydän ääreen ja tilasi itselleen lihalientä ja paistetun kananpojan, sillä hän ei ollut syönyt mitään aamusta saakka.
Hänen syöntinsä kävi vaivaloisesti hänen siinä istuessaan yhden ainoan kynttilän valossa. Tuhansia asioita pyöri hänen päässään. Hän muisti olonsa tässä samassa kaupungissa silloin, kun hän palasi häämatkaltaan, ja Julienin luonteenominaisuuksien ensimmäiset merkit. Silloin oli hän vielä nuori, luottavainen ja rohkea. Nyt tunsi hän olevansa vanha, jopa pelkääväinenkin ja heikko ja joutui aivan joutavasta ymmälle. Lopetettuaan syöntinsä, istui hän ikkunan ääreen ja katseli katua, joka oli täynnä ihmisiä. Hänen teki mieli mennä ulos, mutta ei uskaltanut. Hän pelkäsi eksyvänsä, pani maata ja puhalsi kynttilänsä sammuksiin.
Mutta hälinä, tietoisuus siitä, että hän oli oudossa kaupungissa, ja matkan tuottama hämminki estivät häntä saamasta unta. Kului tunti tunnin perästä. Vähitellen hälveni melu kaduilta, mutta hän ei voinut sittenkään nukkua, hän oli hermostunut tuosta suuren kaupungin puolinaisesta levosta, tottunut kun oli hiljaiseen, syvään maaelämän rauhaan, joka uuvuttaa uneen kaikki, ihmiset, eläimet ja kasvit. Nyt tunsi hän ympärillään koko ajan jonkinlaista salaperäistä liikettä. Hän oli kuulevinaan melkein huomaamattomia ääniä, jotka hiipivät hotellin seinissä. Ja välistä narahti lattia tahi sulkeutui ovi tahi soi kello.
Yht'äkkiä, kahden aikaan yöllä, kun hän juuri oli nukahtamaisillaan, kuului viereisestä huoneesta naisen huuto. Jeanne hypähti istualleen. Sitten tuntui hänestä kuin joku mies olisi nauranut.
Sikäli kuin päivä valkeni, valtasi hänet ajatus Paulista, ja hän alkoi pukeutua jo aamun hämärtäessä.
Paul asui Sauvage-kadun varrella Cité'ssa. Jeanne aikoi mennä sinne jalkaisin noudattaakseen Rosalien säästäväisyysneuvoja. Ilma oli kaunis, vaikka kylmä vähän nipistelikin ihoa. Ihmisiä juoksi kiireissään jalkakäytävillä. Jeanne astui mahdollisimman sukkelaan kulkien hänelle osoitettua katua pitkin, jonka päässä oli käännyttävä oikealle, sitten vasemmalle ja torille tultua kysyttävä taas. Toria ei hän kuitenkaan löytänyt ja kysyi neuvoa sitten eräältä leipurilta, joka antoi hänelle erilaisia tietoja. Hän lähti jälleen kulkemaan, hairahtui, harhaili, seurasi taas uusia neuvoja, ja joutui kokonaan eksyksiin.
Kuin hullu kulki hän nyt aivan umpimähkään. Hän aikoi jo ottaa ajurinkin, kun huomasi Seinen. Silloin alkoi hän kulkea pitkin rantakatua.
Noin tunnin kuluttua saapui hän vihdoin Sauvage-kadulle, joka oli aivan pimeä pieni kuja. Hän pysähtyi portille semmoisessa mielenliikutuksessa, ettei voinut enää astua askeltakaan.