— Pari viikkoa takaperin. He lähtivät vain eräänä iltana eivätkä sitten enää tulleet takaisin. Heillä oli velkoja joka paikassa tässä kaupunginosassa. Ymmärrättehän siis hyvin, etteivät he osoitettaan jättäneet.
Jeannen silmissä välähteli isoja liekkejä, aivan kuin olisi pyssystä ammuttu ihan hänen kasvojensa edessä. Mutta piintynyt ajatus piti häntä voimissa, seisoallaan, näöltään tyynenä ja miettivänä. Hän tahtoi saada tietää ja löytää Paulet'n.
— Eikö hän sanonut mitään lähtiessään?
— Ei mitään. He livistivät täältä tiehensä, ettei heidän tarvitsisi maksaa.
— Mutta varmaankin lähettää hän jonkun hakemaan täältä kirjeitänsä?
— Jopa minä ne heille antaisin! Ja sitäpaitsi ei hän niitä saanut kymmentäkään vuodessa. Yhden tässä vein hänelle paria päivää ennen kuin lähtivät.
Se oli varmaankin juuri hänen kirjeensä. Jeanne sanoi nopeasti:
— Kuulkaa! Minä olen hänen äitinsä ja minä tulin häntä hakemaan. Tässä on teille kymmenen frangia. Jos saatte hänestä jotakin kuulla, joitakin tietoja, niin ilmoittakaa minulle Hôtel de Normandie'hen, Havre-kadun varrella.
Vartija vastasi:
— Voitte luottaa minuun, rouva.