Ja Jeanne lähti nopeasti pois.
Hän alkoi kulkea välittämättä ollenkaan siitä, minne meni. Hän riensi kuin kiireessään jollekin tärkeälle asialle, pielsi seiniä pitkin, tuuppi ihmisiä, kulki katujen poikki huomaamatta ajajia ja ajomiesten kiroillessa hänelle, kompasteli jalkakäytävien astimiin varomatta niitä, riensi vain edelleen kuin mieletön.
Yht'äkkiä huomasi hän olevansa eräässä puistossa ja tunsi itsensä niin väsyneeksi, että istuutui penkille. Siellä viipyi hän nähtävästi hyvin kauan ja itki itse sitä huomaamatta, koska ohikulkijat pysähtyivät häntä katselemaan. Sitten tunsi hän itseään vilustavan ja nousi lähteäkseen pois. Hän oli niin väsynyt ja heikko, että hänen jalkansa tuskin kantoivat häntä enää.
Hänen teki mieli mennä erääseen ravintolaan syömään vähän lihalientä, mutta ei uskaltanut omituisesta häpeästä, pelosta ja ujoudesta, tuntien, että kaikki huomaisivat hänen masentuneen tilansa. Hän pysähtyi silmänräpäykseksi ovelle, katsoi sisään, näki paljon ihmisiä pöytien ääressä syömässä ja riensi pelästyneenä pois ajatellen itsekseen: "Minä menen seuraavaan ravintolaan". Mutta hän ei mennyt liioin sinnekään.
Lopuksi osti hän eräältä leipurilta puolikuunmuotoisen pienen leivän ja kävi sitä pureksimaan kulkiessaan edelleen. Hänen oli kova jano, mutta ei tietänyt, missä juoda.
Hän kulki erään holvin kautta ja huomasi nyt olevansa toisessa, pylväskäytävien ympäröimässä puistossa. Hän tunsi sen Palais-Royal'iksi. Hän istuutui sinne tunniksi, pariksi, sillä kulkiessaan auringonpaisteessa oli hänen tullut kuuma.
Sinne tuli paljon hienoa yleisöä puhellen, hymyillen, tervehtien toisiaan, tuota onnellista yleisöä, johon kuuluu kauniita naisia ja rikkaita herroja ja joka elää vain koreita pukuja ja huvitteluja varten.
Joutuen hämilleen sellaisen loistavan joukon keskellä Jeanne nousi paikaltaan ja aikoi lähteä tiehensä. Mutta yht'äkkiä juolahti hänen päähänsä ajatus, että hän saattoi tavata siellä Paulin, ja hän alkoi kävellä ja tarkastella ihmisten kasvoja, kulki yhtämittaa edestakaisin puiston päästä toiseen, vaatimattomin, mutta nopein askelin.
Ihmiset kääntyivät ja katsoivat häneen, toiset nauroivat hänelle ja viittailivat keskenään häneen. Jeanne huomasi sen ja lähti pois ajatellen, että varmaankin naurettiin hänen pukunsa kuosille ja ruutukaiselle, viheriäiselle hameelleen, jonka vaatteen Rosalie oli valinnut ja joka oli Goderville'n ompelijattaren ompelema Rosalien neuvojen mukaan. Eikä Jeanne uskaltanut enää kysellä ohikulkijoilta tietäkään. Lopulta rohkaisi hän kuitenkin mielensä ja pääsi vihdoin hotelliinsa.
Sen päivän istui hän sitten kokonaan tuolillaan sänkynsä jalkopuolella hievahtamatta paikaltaan. Hän söi, kuten edellisenä iltana, keittoa ja vähän liharuokaa. Ja sitten pani hän maata, tehden kaikki aivan koneellisesti, totuttuun tapaan.