Seuraavana päivänä hän meni poliisipäällikön virastoon pyytääkseen, että ottaisivat selkoa hänen pojastaan. Ei voitu hänelle mitään varmaa sanoa, mutta luvattiin ryhtyä asiaan.
Sitten maleksi hän katuja pitkin yhä toivossa, että Paul sattuisi tulemaan häntä vastaan. Ja tuossa väenvilinässä hän tunsi olevansa vieläkin enemmän yksin, hukkaan joutunut ja kurjempi kuin koskaan autiolla maaseudun lakeudella.
Hänen palattuaan iltasella hotelliin sanottiin hänelle, että herra Paulin puolesta oli kyselty häntä ja että oli luvattu tulla uudelleen seuraavana päivänä. Veri tulvahti Jeannen sydämeen ja hän ei ummistanut silmiään koko yönä. Olikohan se hän? Kyllä, hän se oli varmasti, vaikk'ei Jeanne voinut päättää häntä siksi niistä merkeistä, jotka hänelle annettiin.
Yhdeksän aikaan aamulla kolkutettiin hänen ovelleen ja hän huusi: "Sisään!" ollen jo valmis avoimin sylin heittäytymään poikaansa vastaan. Mutta eräs tuntematon henkilö esittäytyi. Ja pyytäen anteeksi, että oli tullut häiritsemään, selitti hän asiansa ja ilmoitti tulleensa perimään rahoja, jotka Paul oli hänelle velkaa. Jeanne tunsi itkevänsä, vaikk'ei tahtonut näyttää sitä, ja kuivasi sormensa päällä kyyneleitään niiden kiertyessä hänen silmäinsä kulmiin.
Vieras oli, näet, Sauvage-kadun varrella olevan talon portinvartijalta saanut kuulla rouvan tulosta, ja kun ei hänen ollut onnistunut saada käsiinsä tuota paennutta nuorta herraa, niin kääntyi hän nyt äidin puoleen. Ja hän ojensi paperin Jeannelle, joka alkoi sitä katsella mitään ajattelematta. Hän luki numeron 90, otti taskustaan rahat ja maksoi.
Sinä päivänä ei Jeanne enää käynyt kaupungilla.
Seuraavana päivänä tuli vielä toisia velkamiehiä, ja Jeanne antoi kaikki, mitä hänellä oli jäljellä, jättäen itselleen vain parikymmentä frangia. Sitten kirjoitti hän Rosalielle ja ilmoitti hänelle tilastaan.
Päivänsä vietti hän maleksimalla kaupungilla odottaessaan vastausta palvelijaltaan ja tietämättä, mitä tehdä, miten saada ikävät, loppumattoman pitkät hetkensä kulumaan, tuntematta ketään, jolle olisi voinut ystävällisen sanan sanoa, ketään, joka olisi hänen kurjan asemansa tuntenut. Hän käveli vain umpimähkään ja häntä vaivasi nyt kova halu päästä lähtemään pois, palaamaan takaisin pieneen kotiinsa, joka siellä yksinäisen maantien varrella seisoi.
Häntä oli murhe masentanut siihen määrin, ettei hän muutamia päiviä aikaisemmin ollut voinut siellä enää elää, ja nyt tunsi hän päinvastoin, ettei voinut enää elää muualla kuin siellä, minne hänen synkän elämänsä tavat olivat juurensa laskeneet.
Eräänä iltana sai hän vihdoin kirjeen ja kaksi sataa frangia.