Sitten muisteli hän Paulin lapsuuden ajan suloisia vuosia, jolloin poika pani hänet istuttamaan vihanneskasveja ja hän oli polvillaan mullassa täti Lisonin vieressä ja he molemmat kilpailivat tehdäkseen mieliksi lapselle, joka tahtoi koettaa, kumpi heistä taitavammin pystyi istukkaita ottamaan ylös ja sai suurimman määrän uusia niistä kasvamaan. Ja hiljakseen sopersivat hänen huulensa: "Paulet, pikku Paulet poikani!" aivan kuin hän olisi puhutellut poikaansa. Ja kun hänen unelmansa tulivat tähän sanaan, niin kirjoitteli hän välistä tuntikausia tyhjään ilmaan sormellaan kirjeitä hänelle. Hän piirteli niitä verkalleen istuessaan uunin ääressä, kuvitteli oikein näkevänsä ne, ja kun luuli erehtyneensä, alkoi hän P:stä uudelleen, kirjoittaen väsymyksestä vapisevalla kädellään ja ponnistaen voimansa voidakseen kirjeen loppuun panna oman nimensä. Ja lopetettuaan alkoi hän uudelleen taas.
Lopulta ei hän enää jaksanut, sekoitti kaikki, kirjoitti ihan toisia sanoja ja hermostui aivan hulluuteen saakka.
Hän sai yksineläjän kaikki omituiset tavat. Häntä suututti, kun pieninkin esine ei ollut tavallisella paikallaan.
Usein pakoitti Rosalie hänet kävelemään ja vei hänet ulos maantielle, mutta parinkymmenen minuutin kuluttua sanoi jo Jeanne: "En jaksa enää, lapsukaiseni!" Ja istuutui ojan reunalle.
Kohta oli kaikkinainen liikkuminen hänelle vastahakoista, ja hän oli vuoteessaan niin myöhään kuin mahdollista.
Yksi ainoa tapa oli hänessä pysynyt lapsuudesta asti aivan muuttumattomana, se, että hän heti kahvin juotuaan äkkiä nousi vuoteestaan. Hän oli aivan erikoisesti mieltynyt juomaan kahvia puolittain keitetyn maidon kanssa, ja häneen olisi koskenut kovasti, jos hänen olisi täytynyt jäädä ilman tätä juomaansa. Siksi odottikin hän joka aamu kärsimättömänä Rosalien tuloa huoneeseen, ja heti kun täysi kuppi vain oli asetettu hänen yöpöydälleen, hypähti hän istualleen ja tyhjensi sen nopeasti, jopa hieman ahmienkin. Ja heittäen sitten pois peitteensä hän alkoi nopeasti pukeutua.
Mutta vähitellen otti hän tavakseen ruveta haaveksimaan ja mietiskelemään vielä jonkun aikaa sen jälkeen, kun oli pannut kuppinsa pois, ja kävi uudelleen pitkäkseen vuoteeseensa. Ja päivästä päivään venytti hän tätä laiskotteluaan, kunnes Rosalie vihoissaan tuli ja miltei väkisin puki hänen päälleen.
Ei hänellä muuten ollut enää nimeksikään omaa tahtoa, ja kun hänen palvelijansa pyysi häneltä neuvoa, kysyi häneltä jotakin, tahtoi tietää hänen mielipidettään, niin vastasi hän: "Tee miten tahdot, kultaseni!"
Hän uskoi, että häntä suorastaan vainosi jonkinlainen hellittämätön kova kohtalo, niin että hänestä tuli oikea itämaalainen sallimaanuskoja, ja kun hän oli aina nähnyt, että hänen unelmansa häipyivät tyhjiin ja hänen toiveensa raukesivat, niin ei hän uskaltanut enää mitään yrittääkään, vaan horjui ja epäili päiväkaudet ennenkuin kävi yksinkertaisempiinkaan asioihin käsiksi, sillä hän oli varma siitä, että aina tekisi nurinkurin ja että kaikki kääntyisi hänelle pahoinpäin. Ja alati sanoi hän:
— Minulla vain ei koskaan ole ollut onnea elämässä.